Hyvää joulua!

Minä ja siskon Vilma-koira lapsuudenkotini pihassa.
Rauhallista joulua kaikille. Pääsin vasta eilen joululoman viettoon, minkä vuoksi olo on nyt erityisen raukea ja tyytyväinen. Olen ollut kolme viikkoa töissä Stockmannin Akateemisessa kirjakaupassa, eikä joulurauhasta ole ollut tietoakaan. Nyt valkoinen pihamaa näyttää äärimmäisen kauniilta. Nautin hyvästä ruoasta, kynttilöistä ja saunasta. En ole editoinut Arkkia yhtään, enkä todennäköisesti tule joululoman aikana editoimaankaan. Jatkan kirjoitusprojekteja vasta ensi vuoden puolella.

Kirjoittamisen sijaan olen keskittynyt lukemiseen. Olen kuluneiden työviikkojeni aikana ahminut muun muassa Maria Carolen Tulen tyttäriä, ja vaikka en juuri lue tämän tyylistä fantasiakirjallisuutta, olen ilokseni pitänyt Tulen tyttäristä. Suosittelen kirjaa lämpimästi jopa sellaisille lukijoille, jotka eivät normaalisti välitä fantasiasta miekkoineen ja hevosineen. Romaanissa on taitavaa imua. En ala analysoimaan Tulen tyttäriä tähän nyt sen koommin, koska kirjan lukeminen on kesken, mutta haluan korostaa, että Carolen käyttämä kieli on innoittanut minua suuresti. Se on yhtä aikaa vaivatonta ja kaunista, ja olen monta kertaa luku-urakan aikana heittäytynyt kateelliseksi. 
Tekisi mieli parannella Kuuran kieltä ja kerrontaa. Kässärini on ollut maailmalla nyt kaksi viikkoa, ja alan vasta nyt potea pientä paniikkia. Aikaisemmin en ole ehtinyt miettiä asiaa, koska töitä on ollut niin paljon, mutta nyt haluaisin vetää kässärini takaisin ja korjailla sitä. Kieltäydyn kuitenkin lukemasta Kuuraa - en aio avata edes tiedostoa. Haluaisin vain unohtaa koko stoorin ja keskittyä Arkkiin. Aikakin kuluu nopeammin, kun siihen ei kiinnitä huomiota. 

Palaamme kirjoitus-teemaan siis ensi vuoden puolella. Keväästä on tulossa kovin hektinen, koska olen hankkimassa koiranpentua, mutta tarkoitukseni olisi silti saada Arkin ensimmäinen versio siihen kuntoon, että voin lähettää sen koelukijoille ennen kesälomaa. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Toivotan vielä kerran oikein rattoisaa joulua kaikille!

P.S. Kuten varmasti huomasittekin, olen vaihtanut blogini nimen. Blogini on nyt vuoden vanha, minkä vuoksi halusin luoda jotain uutta. Kunnia "Lampun varjossa" -otsikon ulkoasusta menee ystävälleni Annalle. <3 Kiitos tuhannesti, onnistut aina pääsemään pääni sisälle ja toteutat ideani juuri niin kuin olen halunnutkin. 

Bye bye baby

Sinne meni. Kässäri nimittäin.
Lähetin Kuuran tänään kustannuskierrokselleen. Luin ja editoin kässärin vielä viimeisen kerran kuluneen viikonlopun aikana, ja nyt tarina on mielestäni sen näköinen, että voin seistä hyvillä mielin sen takana. Kässäri jäi toki laajaksi (vajaa 83 000 sanaa), mutta pitkään pähkäiltyäni päätin olla poistamatta siitä enää suurempia kokonaisuuksia. Minun silmissäni Kuura on nyt valmis. 

Kyseinen käsikirjoitus vaati ennen lähettämistään seuraavat asiat:

  • Raakaversio (syksy 2013)
  • 4 raskasta editointikierrosta (kevät 2014 ja syksy 2014)
  • 5 koelukijaa
  • 6 erilaista tarinan alkua
  • enemmän kärsivällisyyttä kuin tiesin omaavani

Tuhannet kiitokset Kuuran koelukijoille! En olisi nähnyt puoliakaan kässärini puutteista ilman ulkopuolisten apua. Etenkin loppuvaiheessa tuntui, että olin ihan pihalla. Sokeuduin omille maneereilleni, enkä kyennyt tarkastelemaan tekstiä objektiivisesti. Asiat, jotka olivat minulle päivänselviä, saattoivat jäädä lukijalle pimentoon - tai päinvastoin. Informaation määrää oli yllättävän vaikea säädellä.
Koelukijoilta sain myös paljon tarvitsemaani kannustusta. Kässäristä saadut ruusut nostivat koko harrastuksen ihan uudelle tasolle. Luulin olevani kauhean omistushaluinen kässäreistäni, mutta lukijapalautteiden myötä tajusin miten paljon enemmän voin nauttia tarinoistani, kun jaan ne muiden kanssa. Kaikki muuttuu jotenkin elävämmäksi. 

Pidetään peukut pystyssä, että Kuura otetaan hyvin vastaan maailmalla! Ja vaikkei otettaisikaan, olen silti valtavan ylpeä aikaansaannoksestani. Juuri nyt olen onnellinen, kävi miten kävi.

Kirjoittaminen on ihana, palkitseva harrastus. 

Saatekirje

Olen edennyt projektissani lähelle maaliviivaa. Nyt pitäisi vielä varmistaa, etten kompastu viime metreillä: viimeinen silaus koskee nimittäin saatekirjettä. Tämä pieni, viimeinen ponnistus sekä ihastuttaa että inhottaa minua erilaisuudellaan. Toisaalta nautin esittelykirjeen kirjoittamisesta, mutta toisaalta pelkään ryssiväni homman täydellisesti.

Millainen on hyvä saatekirje?

Googlettamalla löysin heti läjän eriäviä mielipiteitä ja toisistaan poikkeavia ohjeita. Mitään lopullista totuutta ei tunnu olevan. Kustannustoimittajilla on omat mieltymyksensä saatekirjeitten suhteen - kaikki eivät edes lue saatekirjeitä - joten aikamoista hakuammuntaahan tämä on.
Sain onnekseni muutamia hyviä neuvoja kirjoittajatoverilta. Ilman häntä tuskailisin varmasti vieläkin sen kysymyksen äärellä, kannattaako kässärin juonta referoida yhdellä lauseella, puolella sivulla vai lyhyellä "lue"-kommentilla.

Valitsin seuraavan lähestymistavan: pidin koko saatteen pikkuisen vajaan sivun mittaisena, aloitin sen kässärini esittelyllä ja mainitsin sitten pari sanaa itsestäni kirjoittajana. Perinteinen malli toisin sanoen.
Pyrin pitämään saatekirjeen kielen mahdollisimman pelkistettynä ja asiallisena. Tavoittelin työhakemus-mallia, eli karsin kaiken ylimääräisen pois. Ymmärrän toki, ettei tämä tyyli anna minusta kirjoittajana kaikista persoonallisinta kuvaa, mutta ainakin se antaa ymmärtää, että olen tosissani.

Vaikka olen kohtalaisen tyytyväinen tämänhetkiseen saatekirjeeseeni, pieni pelko vaivaa mieltäni. Ajattelen: "Voiko huonolla saatekirjeellä pilata kässärin mahdollisuudet soppariin, ennen kuin kustis on lukenut kässäristä ensimmäistäkään sanaa?"
Tiedämme, että kustannustoimittajat ovat kiireisiä, joten voiko olettaa, että jos kustikselle tulee jo pelkästään saatekirjeestä vahva ei-fiilis, itse kässäriin ei perehdytä enää sen syvällisemmin?

Hermostuttavia hetkiä kässärin taipaleella. Kirjoittajana en kuitenkaan pysty vaikuttamaan kässärini kohtaloon tämän enempää, joten ei kai auta kuin pistää kädet ristiin ja toivoa parasta. Vielä Kuura ei kustannuskierrokselleen lähde - kässäri joutuu lähipäivinä vielä viimeiseen syyniin - mutta ensi viikon aikana uskoisin päästäväni irti tästä pienokaisesta.
Hullu ajatus. Kuuntelen jo nyt haikeana näitä "Kuura-biisejä", jotka jäävän kohta tyhjän päälle, kun ei ole enää kässäriä, jota editoida.


P.S. Kaikkitietämättömät kertojat -blogi järjestää kirja-arvonnan joulukuun alkajaiseksi. Jaossa ovat uutuusromaanit Lautturi sekä Routamieli. Käykäähän osallistumassa!

Romaanin nimeäminen

Olen kuluneen viikonlopun aikana tehnyt viimeisiä muokkauksia Kuuraan, ja lopun lähestyessä olen alkanut pohtia myös tarinan nimeä. "Kuura" on ollut kässärini työnimi alusta asti, mutta missään vaiheessa en ole kuvitellut, että otsikko olisi pysyvä. Mielestäni "kuura" on hyvin kaunis suomalainen sana, mutta en pistäisi pahakseni jos keksisin kässärini otsikoksi jotain kuvaavampaa ja mieleenpainuvampaa.

Kysynkin seuraavaa: millaiset romaanien, novellien tai elokuvien nimet ovat teidän mielestänne onnistuneita? Entä päinvastoin, miltä näyttää epäonnistunut tai heikko otsikko?

Toki ymmärrän, että tämä on mielipideasia, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan ihmisten ajatuksia aiheesta, koska niiden pohjalta voin ammentaa omia ideoita. En ole koskaan ollut hyvä otsikoimaan tekstejäni, vaikka ymmärrän toki että helpoiten otsikon saa muodostettua siten, että siihen tiivistää tarinan ytimen (tai ainakin jotain hyvin olennaista tarinasta).
Itse pidän persoonallisista kirjojen nimistä, sellaisista, joihin on jätetty hieman tulkinnan varaa. Mutta liian lennokas ei mielestäni pidä olla, koska silloin homma menee helposti tekotaiteelliseksi. Mielestäni esim. "Blood and Chocolate" on loistava kirjan nimi, samoin kuin Annukka Salaman "Käärmeenlumooja". Molemmissa tapauksissa lukija ei vielä alkuun ole varma mihin romaanin otsikko viittaa, mutta tarinan lopussa kaikki on päivänselvää.

En voi sanoa yksiselitteisesti pidänkö enemmän pitkistä vai lyhyistä nimistä, koska molempien joukossa on omat helmensä. Sen kuitenkin tiedän, etten pidä massanimistä, jotka sekoittuvat keskenään. Minua on aina hermostuttanut esimerkiksi Sookie Stackhouse -sarjan kirjojen nimet, koska en erota niitä toisistaan: "Veren voima", "Veren imussa", "Veren muisti", "Verta sakeampaa", "Veren sitomat" ym. Joistakuista on varmasti kovin kekseliästä, että sarjan osat yhdistetään tuolla tavoin toisiinsa, mutta itse suosin sitä, että jokainen kirja on erotettavissa omaksi kokonaisuudekseen - otsikkoa myöten. Esimerkiksi Harry Potter -kirjoja on yhteensä 7 kappaletta, mutta kaikki tietävät eron "Liekehtivän pikarin" ja "Feeniksin killan" tapahtumien välillä, koska otsikko auttaa lukijaa muistamaan, mitä kyseisissä kirjoissa tapahtui.

Aihetta pohtiessani päädyin selailemaan hitusen myös Demin keskustelufoorumia, jossa keskustelijat listasivat hyviä ja huonoja kirjojen nimiä. Tuolla sivulla monet ilmaisivat vieroksuvansa etenkin partitiivimuotoisia nimiä, kuten "Frendejä ja kundeja". En ole ihan varma, mihin tämä inho perustuu, koska mielestäni esim. "Helmiä ja sikoja" on oikein hyvä nimi. Minulle tärkeämpää on tarkastella otsikon sisältöä, ei niinkään sen muotoa.


Listaan seuraavaksi muutamia romaanien ja elokuvien nimiä, joita olen pitänyt erityisen onnistuneina. Niissä tapauksissa, joissa suomennos ei ole yltänyt alkuperäisen nimen tasolle, käytän alkuperäisnimeä.
  • Ennen päivänlaskua ei voi
  • Eläinten vallankumous
  • Hohto
  • Kärpästen herra
  • Looking for Alaska
  • Lumikki-trilogia (Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi, Musta kuin eebenpuu)
  • Taru sormusten herrasta (Sormuksen ritarit, Kaksi tornia, Kuninkaan paluu)
  • The fault in our stars
  • Tie
  • Susiraja
  • Uhrilampaat
  • Uinu, uinu lemmikkini
  • Valoa, valoa, valoa

Missä tarinat syntyvät

Minkälaisissa työtiloissa tarinat syntyvät? Tarvitseeko kirjoittaja siististi sisustetun ullakkohuoneiston vai luovaa kaaosta ympärilleen päästäkseen kässärinsä tunnelmaan? Minkälainen huone on kirjoittajalle se kaikista toimivin ja inspiroivin työympäristö?
Kirjoittajabloggaajat ovat viime aikoina esitelleet omia työhuoneitaan. Tästä intoutuneena päätin kuvata oman työpisteeni. Se poikkeaa monien muiden kirjoittajien työpisteistä ehkä eniten siten, ettei sen kohdalla voi oikeastaan puhua työhuoneesta. Minä kirjoitan pienen opiskelijakämppäni olkkarissa.

Kuten kuvasta näkyy, käytän toistaiseksi työpöytänäni matalaa sohvapöytää. Tavallisesti pöytä ei ole noin lähellä sohvaa, mutta kirjoittaessani minun on vedettävä se lähes kiinni jalkoihini. Tämän vuoksi työasentoni ei ole kenties kaikista ergonomisin, mikäli haluan pitää läppärin pöydällä. Selkäkivut välttääkseni nostankin usein jalat pöydälle ja asetan läppärin polvien päälle - se on oikeastaan todella mukava ja hyväksi havaittu asento! Ikeasta ostettu läppäritaso (näkyy kuvassa) estää läppäriä kuumentumasta jalkojani vasten, ja samalla saan pidettyä ruudun korkeammalla. Röhnöttävässä asennossa olen kirjoittanut n. 90% kässäreistäni.

Pidän hämärässä kirjoittamisesta. Viikonloppuisin valvon usein myöhään ja sytyttelen tunnelmavaloja. Olen kauhean rakastunut kuvassa näkyvään Happy Lights -valosarjaan, jonka hankin viime kesänä. Se muistuttaa vähän jouluvaloja. Happy Lightsien tultua en ole nähnyt tarvetta sytytellä enää kynttilöitä, niin kuin vuosi sitten talvella. Kynttilöiden lämpöä ja tuoksua keinovalo ei tietenkään korvaa, mutta ainakin kodista on tullut astetta paloturvallisempi ja koristekynttiläni säilyvät kauniina pidempäään.

Olen pistänyt merkille, että useimmat kirjoittajabloggaajista ovat kovia teen kuluttajia. Minäkin juon teetä - mutta en mitenkään mainittavan suuria määriä. Kuvaa varten minun oli kuitenkin pakko asettaa Indiskan teekuppi pöydälle, koska mielestäni kuppi on vain niin syötävän kaunis ja ihana. Mutta teetä en siitä usein juo.
Sen sijaan kuulun niihin onnettomiin, jotka kuluttavat arkenakin pulloittain colajuomia. Kuluneen syksyn aikana olen lipittänyt Cola Lightia tai Cola Zeroa aivan älyttömiä määriä. Tekisi mieli kuvata tähän nuo kolme pullopussia, jotka odottavat että joku veisi ne kauppaan palautettavaksi, mutta taidan säästää lukijani siltä näyltä.

Minulle koti on paras paikka kirjoittaa, mutta se ei suinkaan ole ainoa työympäristöni. Olen aikaisemmin blogiviesteissäni maininnut, että kirjoitan paljon myös nettikahviloissa ja koulun työtiloissa. Yleensä hakeuduin näihin paikkoihin silloin, kun writer's block uhkaa, eikä tekisi yhtään mieli kirjoittaa. Kodin ulkopuolelle hakeudun myös silloin jos olen aikeissa tehdä suuren tai haastavan editointirupeaman. Keskityn koulun työtiloissa paljon tunnollisemmin epämukavien kohtausten kirjoittamiseen kuin kotona. Tällöin en myöskään kuuntele musiikkia tai pyöri netissä työrupeaman aikana.

Lyhyesti loppuun haluan vielä mainita, että musiikilla on äärimmäisen suuri rooli kässäreitteni syntyprosessissa. Kuuntelen paljon elokuvamusiikkeja - etenkin Hans Zimmerin sävellyksiä - mutta myös satunnaisten artistien kappaleita. Pyrin välttämään suosittuja radiohittejä. Sen sijaan rakastan sitä, kun huomaan tehneeni jonkun harvinaisen löydön. Saatan kuunnella uutta biisiä repeatilla monta tuntia samalla, kun kirjoitan musiikkiin sopivaa kohtausta. Tuolla menetelmällä tietyt biisit tulevat osaksi kässärini tunnelmaa, ja aina jälkeenpäin kuunnellessani kyseisiä biisejä, näen mielessäni vain sen kohtauksen jota kirjoitin biisiä kuunnellessani.

Ajattelin tehdä myöhemmin lyhyen listan niistä biiseistä, jotka ovat vaikuttaneet Kuuran syntyyn kaikista eniten. Ajatuksesta intoutuneena haluan kuitenkin liittää jo tämän viestin yhteyteen yhden suosikeistani.


Uusia kokemuksia kirjamessuilta

Menipä viikonloppu nopeasti. 
Helsingin kirjamessut on nyt koettu, ja koko jännittävä messuhuuma on takanapäin. Vaikka en päässyt nauttimaan messuista jokaisena tapahtumapäivänä, minusta tuntuu, että energiavarastoni on täysin loppuunkulutettu. Kirjamaailma näyttää taas hetken aikaa erilaiselta, ehkä jopa vähän pelottavalta ja vieraalta. Kotona kirjamaailma tiivistyy pitkälti sohvan, läppärin ja valitsemani taustamusiikin kehyksien sisään.
Tämän vuoden messut olivat minulle monellakin tapaa hieno kokemus. Aikaisempina vuosina olen kulkenut messuilla lähinnä itsenäisesti, omassa rauhassani ihmetellen. Ja niinkin mukavaa kuin oma hiljainen mietiskely ja haahuilu onkin, olen erittäin tyytyväinen, että tänä vuonna tein jotain toisin. 
Torstaina 23. päivä koin ensimmäisen kirjahaastatteluni. Nousin Eino Leino -lavalle yhdessä kääntäjä Janne Tarmion kanssa keskustelemaan William Marchin sotaromaanista "Komppania K". Haastattelijana toimi Hesarin toimittaja Juha-Pekka Raeste.
Olen aika kova jännittämään. Voitte vain kuvitella miltä tuntuu kävellä ison yleisön eteen, istuutua sohvalle ja napsauttaa oma mikrofoni päälle. Esiintymistilanne meni kuitenkin hyvin, ja täytyy sanoa, että alkujännityksen hälvennyttyä onnistuin jopa nauttimaan haastattelusta. Saan kiittää rennosta ja hyvästä tunnelmasta kanssakeskustelijoitani. Puoli tuntia meni aivan älyttömän nopeasti!

Minä, Janne Tarmio ja Juha-Pekka Raeste.
Sunnuntaina palasin kirjamessuille hieman tutuimmissa merkeissä. Kiertelin rauhassa messualueella ja tein muutamia kirjaostoksia. Olen todella neuroottinen mitä tulee kirjan kansien kuntoon, joten harmikseni jouduin jättämään muutaman haluamani uutuuskirjan ostamatta, koska katsoin kirjojen kansipapereissa olevan liikaa naarmuja. Tämän omituisen pakkomielteeni vuoksi teen myös aika harvoin löytöjä antikvariaateista. 
Perinteitäni kunnioittaen etsin käsiini kuitenkin tarpeeksi hyväkuntoisen Stephen Kingin ja löin rahat tiskiin ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni. Valikoin pitkään kahden kirjan väliltä, mutta päädyin lopulta Kingin "Kuoleman käytävään", jonka monet tuntevat varmasti paremmin nimellä "Green Mile". Kingin lisäksi mukaan tarttui Maria Carolen esikoisteos "Tulen tyttäriä", Annika Lutherin "Kodittomien kaupunki" sekä Harvey Penickin "Pieni punainen kirja".
Sunnuntaina kuuntelin myös useamman kirjailijahaastattelun ja yhden paneelikeskustelun, jossa käsiteltiin paranormaalin romantiikan genreä. Louhi-lavalla itseäni kiinnosti kuunnella Jenna Kostetin, Salla Simukan, Elina Rouhiaisen, Annukka Salaman sekä Magdalena Hain kirjailijahaastattelut. Winecorneriin suuntasin kuuntelemaan niin ikään Mila Teräksen haastattelun. 
Tämän vuoden kirjamessuilla reipastuin myös tapaamaan muutamia kirjoittajabloggaajia. Oli todella jännää ja mielenkiintoista nähdä livenä niitä ihmisiä, joiden kanssa on käynyt netissä keskusteluja jo päälle puolen vuoden ajan. Ihanaa suoraan sanottuna! 

Upea viikonloppu. Juuri nyt olen innostunut ja ajatuksia täynnä, mutta myös tajuttoman väsynyt. Tuntuu hassulta palata takaisin arkeen huomenna.

Toinen koelukukierros

Kauan siinä meni, mutta sain lopultakin Kuuran kakkoseditoinnin päätökseen. Olen hieman aikataulustani jäljessä, mutta en vielä pahasti. Olin koko viime viikon töissä Stockmannin Hulluilla Päivillä, eikä ollut puhettakaan että olisin jaksanut editoida kässäriä vielä työpäivän jälkeen. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai?

Tarinassa on edelleen kohtia, jotka arveluttavat minua, mutta olen päättänyt lähettää kässärin toiselle koelukukierrokselleen kaikesta huolimatta nyt. Tulostin eilen illalla Kuuran paperille ja luin sen läpi kokonaisuudessaan. Löysin yhteensä viisi kohtaa, jotka kaipaavat vielä kipeästi muokkausta, mutta muussa tapauksessa koen kässärini olevan nyt aika hyvällä mallilla. 
Toivottavasti koelukijani ovat samaa mieltä kanssani.

Lähetän Kuuran nyt siis toiselle koelukukierrokselleen, ja olen saanut jo muutamia kiinnostuneita koelukijoita kässärilleni. Pari uutta koelukijaa on jo ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, ja pyrin saamaan myös vanhojen koelukijoiden mielipiteet muokatusta kässäristä. Onko viisi koelukijaa sopiva määrä? Suosin alunperin kolmea, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että haluan muutaman uuden mielipiteen käsikirjoituksestani vielä nyt kun käsikirjoitus on viittä vaille valmis.
Suuret kiitokset koelukijoiden korvaamattomasta avusta jo nyt. Kuura kun ei ole niitä kaikista lyhyimpiä tarinoita (sain tekstin supistettua toistaiseksi 84 000 sanaan, mutta se on edelleen paljon), joten tämän kässärin syynääminen vie varmasti paljon aikaa ja vaivaa.

Alan olla henkilökohtaisesti jo aika tympääntynyt tähän tarinaan. Luojan kiitos Nanowrimo alkaa pian, ja saan ajatukseni pois Kuurasta. Tuntuu, että mitä enemmän olen kässäriä muokannut, sitä enemmän se on hajonnut osiin. Niin kuin savi: tuoreena se kyllä muokkaantuu hyvin ja saumattomasti, mutta kun sitä on näprännyt käsissään tarpeeksi kauan, se muuttuu kuivaksi ja haperoksi. Rakoja jää entistä helpommin. 


Tulostettu ryökäle <3

Liikaa vai liian vähän?

Olen viettänyt viikonlopun yksin kotona kirjoittaen. Editointi on sujunut mallikkaasti, ja luulen että saan pian kässärin takaisin koelukijoiden käsiin. Tämä editointikierros on ollut mahdottoman työläs. Tekstiä korjaillessa Kuura on saanut lisäpituutta noin 40 liuskaa, ja niiden myötä kässärini ylitti eilen 87 000 sanan "too much" -rajan. Pituus on asia, joka arveluttaa minua vielä aika paljon. Pelkään, että olen lisännyt tekstiin turhaa materiaalia, joka vain jarruttaa lukukokemusta. Olen kirjoittanut tarinan sisään lisää yksityiskohtia ja pari uutta kohtausta, jotka minun mielestäni kyllä toimivat, mutta jotka samalla kasvattavat tarinan sivumäärää epämiellyttävällä tavalla.

Viime tiistain kirjoitin jälleen mBarissa.
Editoiminen ei ole minun juttuni. Tuntuu, että mitä enemmän Kuuran tarinaa ajattelen, sitä enemmän haluaisin tehdä siihen muutoksia. Ja nyt kyse on nimenomaan suurista muutoksista, joiden ajatteleminenkin uuvuttaa. Välillä tekisi mieli sysätä koko kässäri pois. Alku on mielestäni edelleen kelvoton. Luojan kiitos eräs taitava ystäväni on luvannut auttaa minua erityisesti Kuuran alun kanssa, mikäli hän näkee siinä ongelmia koelukukierroksen jälkeen. Aivoriihi käyntiin vain.

Kuuran pituuteen liittyvien ongelmien lisäksi olen miettinyt tällä viikolla jonkin verran henkilöhahmojen ulkonäköjen kuvaamista. Kuinka tarpeellista on kuvata esimerkiksi sivuhahmon ulkonäköä? Minulla on kässärissäni muutamia sivuhahmoja, jotka kyllä esiintyvät tarinassa useamman kerran, mutta joiden ulkoisesta olemuksesta en tee mainintoja sanallakaan. Toki minulla itselläni on selkeä mielikuva siitä miltä kyseiset hahmot näyttävät, mutta en ole vain saanut ujutettua informaatiota luontevasti tarinan kerronnan sisään. 
Nämä ovat tietenkin mielipideasioita, mutta kysyn silti: onko teidän mielestänne parempi jättää henkilöhahmon ulkonäköön liittyvät seikat lukijan oman mielikuvituksen varaan, vai pitäisikö lukijalle tehdä selväksi heti kättelyssä miltä tarinan hahmot näyttävät? Millainen tukka, millainen rakenne, millainen tyyli..? Häiritseekö teitä mikäli henkilöhahmoa kuvataan pikkutarkasti aina kengännumerosta silmien väriin? Vai päinvastoin pidättekö rasittavana, mikäli joudutte näkemään omaa vaivaa ja keksimään itse kyseisen henkilöhahmon ulkoiset piirteet?
Itselleni on pari kertaa romaania lukiessani käynyt niin, etten ole ollut varma edes henkilöhahmon sukupuolesta. Siinä vaiheessa kyllä olisin kaivannut edes pientä vihiä siitä, minkä näköisestä henkilöstä oikein on kysymys. Toki ymmärrän, että jotkut kirjailijat jättävät tarkoituksella henkilöhahmon sukupuolen pimentoon, mutta näissä minun lukemissani romaaneissa en uskonut "sukupuolettomuuden" olevan itse tarkoitus.

Henkilöhahmon ulkonäön kuvaaminen ei ole niin helppoa kuin luulisi - ei ainakaan silloin, jos sen haluaa sulattaa kerrontaan luontevasti. Luin eräältä kirjoitussivustolta ohjeen, ettei päähenkilöään saisi koskaan laittaa peilin eteen kuvailemaan omaa ulkonäköään. Hauska ohje. Myönnän itsekin sortuneeni tuohon kliseeseen joskus. 

Vahvuuksien vuoro

Viime aikoina kirjoittajat ovat listanneet blogeissaan omia vahvuuksiaan. Kiitokset vaarnalle mahtavasta haasteesta! Tämä tuo lisää väriä alkaneeseen syksyyn.
Omien vahvuuksien näkeminen voi olla välillä hankalaa. Itse muutun etenkin editoinnin ajaksi aina kauhean kriittiseksi omaa tekstiäni kohtaan. Välillä tuntuu, ettei kässäreissäni ole mitään hyvää. Siispä tämä haaste tulee hyvään saumaan nyt, kun editoin Kuuraa. Seuraavat viisi kohtaa muistuttavat minua hyvistä ominaisuuksistani.


1. Ideointi
Tämä on kenties pääsyy sille miksi ylipäätään kirjoitan vapaa-ajallani. Tarinoita syntyy päässäni valtavia määriä, ja haluan kertoa ne muille. Osa tarinoista on hyviä, osa ei, mutta kaikkien ei ole tarkoituskaan päätyä paperille. Lisäksi monet ideoistani muokkaantuvat juonellisesti niin pitkiksi, että pystyn työstämään vain paria kässäri-ideaa kerrallaan. Tällä hetkellä editoin Kuuraa ja Arkkia. Nämä kaksi kässäriä ovat kuitenkin sen verran työläitä projekteja, että aivoni ovat odotellessa kyhäilleet läjän jatko-osia kummallekin tarinalle. En usko, että tulen koskaan toteuttamaan kaikkia keksimiäni jatko-osia, mutta se ei silti estä minua ideoimasta niitä.

2. Tarinan lopetus
Pidän avoimista lopuista ja cliffhangereistä. Olen saanut myös palautetta siitä, että tarinani loput ovat olleet mielenkiintoisia. Tämä on sinänsä hassua, koska en monestikaan suunnittele tarinani lopetuksia, vaan annan niiden tulla luonnostaan. Joka tapauksessa pidän lopetuksia yhtenä vahvuutenani. Koen hallitsevani lukujen ja kässäreiden viimeiset lauseet.

3. Tehokkuus
Tämä määrittelee minua hyvin kirjoittajana. Olen äärimmäisen tehokas silloin, kun flow iskee päälle. Antakaa minulle uusi kässäri työstettäväksi, antakaa yö, antakaa Hans Zimmeriä ja lasi viiniä niin homma on selvä. Voin halutessani kirjoittaa kellon ympäri ja mökkihöperöityä onnellisena. Kässäreiden ensimmäiset versiot ovat minun heiniäni, rakastan sitä kun saan vain kirjoittaa tarinaa eteenpäin ja elää sen mukana. NanoWriMoa odotellessa...

4. Naishahmot
Minulla on ollut vasta kolme koelukijaa, mutta heidän mukaansa olen luonut onnistuneita naishahmoja. Minun tyttöni eivät välttämättä ole tarinan "katnisseja" tai muitakaan feminismin perikuvia, mutta he ovat aitoja ja toimeliaita. He eivät ole aina oikeassa ja voivat ärsyttääkin lukijaa, mutta minulle se on ok. Tyttöni ovat kuten me ihmiset yleensäkin: erehtyväisiä.

5. Tunnelma
Tarinoissani on jännittäviä kohtauksia, joten ilman sopivaa tunnelmaa homma lässähtäisi käsiin alta aikayksikön. Luokittelen tämän siis yhdeksi vahvuuksistani. Rakastan jännittävien tai dramaattisten kohtausten kirjoittamista, ja toistaiseksi intoni on välittynyt myös lukijalle. Osaan pitää kerronnan tarpeeksi tiiviinä, jotta tarina säilyttäisi imunsa.

Siinäpä nuo! Tämä oli oikein virkistävä tehtävä. Kenties voisin listata vahvuuksiani uudestaan vuoden päästä ja katsoa miten näkemykseni ovat muuttuneet.

Jenna Kostet - Lautturi

Hyvää alkanutta syksyä kaikille!
Olen päässyt takaisin arkeen kiinni, koulu on alkanut ja myös kirjoitusrytmini on hyvää vauhtia palautumassa entisille urilleen. Editoin viime viikolla 60 sivua Kuuraa, mikä on hyvin siihen nähden miten vähän minulla oli editointitunteja käytettävissäni. Kuuran alku on nyt uusittu, ja kässäriin on tullut 20 liuskaa lisäpituutta. Uusi alku arveluttaa minua vielä jonkin verran, mutta olen päättänyt olla koskematta tekstiin tämän enempää. Seuraavaksi aion kuunnella ensilukijoiden mielipiteitä editointiratkaisuistani.

Kansikuvan on taiteillut Johanna Lumme
Viime viikolla sain myös käsiini kauan odottamani nuortenromaanin, josta haluan kirjoittaa blogiini nyt muutaman sanan. Kyseessä on Jenna Kostetin esikoisromaani Lautturi (Robustos, 2014).
Lautturi on spekulatiivista fiktiota kahdesta nuoresta, Kaista ja Irasta, joiden erilaiset maailmat kohtaavat lukion äidinkielentunnilla. Jo romaanin otsikosta voi päätellä paljon: Kai on muutakin kuin pelkkä tavallinen lukiolaispoika. Hän ei ole täältä, vaan koti on jossain alempana, siellä missä "sielut uivat virran mustassa vedessä".
Maailma ylhäällä on Kaille vieras. Uusi koti on outo ja pelottava, eikä Kai tunnu löytävän paikkaansa maailmassa, jossa ihmiset käyttäytyvät kylmästi ja vihamielisesti toisiaan kohtaan. Ainoan lämmön Suomen kylmään talveen tuo Ira ja sanat.
Mutta Iralla on koulussa oma paikkansa, eikä koulun suosituinta tyttöä voi kuka tahansa lähestyä. Ira on kaikkea sitä, mitä muut tytöt haluaisivat olla: kaunis, älykäs ja hauska. Kuitenkin jotain kätkeytyy tytön tummien silmien taakse - jotain sellaista, jonka vain Kai kykenee näkemään.
Vaikka Lautturin kohdalla voi puhua rakkaustarinasta, mitään perinteisen sokeroitua tai kiveen kaiverrettua tässä kertomuksessa ei ole. Kostet ei tarjoa lukijalleen itsestäänselviä ratkaisuja, vaan säilyttää realistisen otteen romaaninsa viimeisille sivuille asti. Maailma on kylmä, ja toisinaan yksittäisen ihmisen on vaikea asettua valtakulttuuria vastaan. Toisinaan on helpompi antaa periksi.

Lautturi käsittelee useita ajankohtaisia aiheita, kuten koulukiusaamista, perheväkivaltaa sekä tyttöjen ruumiinkuvaa voimakkaalla, suorasukaisella tavalla. Turhalta alleviivaamiselta tai osoittelulta kuitenkin vältytään. Nuoren lukijan päättelykykyyn luotetaan alusta alkaen, minkä vuoksi Lautturi erottuu edukseen älykkäänä ja oivaltavana nuorenkirjana.

Kostetin käyttämä lyyrinen kieli ja kerronnan vaivattomuus ovat romaanin ehdottomia kulmakiviä. Parhaiten romaanin kielellistä sävyä voinee kuvata suoraan Lautturia referoimalla:
"Minusta kieli on kaunis. Pienet muurahaiset paperilla. -- Opettajan huulilla minun muurahaiseni muuttuvat tanssiksi. Ne saavat siivet ja lentävät ympäri luokkaa, ulos ikkunan raosta, eivätkä ne välitä kylmästä tuulesta, joka puhaltaa ne kieppuviksi spiraaleiksi ympäri ja ympäri. Minun muurahaisillani on värikkäät perhosensiivet ja ne osaavat laulaa kaikilla maailman sävelillä." (Lautturi, s. 44, 55)
Kerroin jo Mila Terästä käsittelevässä blogiviestissäni, kuinka olen viime aikoina alkanut arvostaa romaanissa käytettävää kaunista kieltä aina vain enemmän ja enemmän. Kostetin tekstiä lukiessa tämä mielipide vain vahvistui.
Lautturi on kuitenkin riittävän tiivis, jottei se olisi muuttunut kielellisesti liian haastavaksi nuortenkirjaksi. Romaanin lyhyet luvut ja juonen reipas kronologinen jatkumo tekevät tarinasta nopealukuisen siitäkin huolimatta, että kerronnan ajoittaiset tihentymät vaativat keskittymistä. Omasta puolestani olisin voinut lukea Kain ja Iran tarinaa pidemmällekin, vaikka yleisesti suosin avoimia loppuja.

Lautturi oli erittäin positiivinen lukukokemus, ja jään mielenkiinnolla odottamaan Kostetin myöhempää tuotantoa. Suosittelen ihmisiä lämpimästi tutustumaan tähän kauniiseen uutuusromaaniin!

Helsingin kirjamessujen lava odottaa

Mennään suoraan asiaan. Sain siis viime viikolla erittäin miellyttävän puhelun koskien Helsingin kirjamessuja.
Lyhyesti selitettynä:
Minulle ehdotettiin, että astelisin parin alan herrasmiehen kanssa Eino Leino -lavalle puhumaan sotaromaanista, josta kirjoitin myönteisen arvostelun viime kesäkuussa.
Niin paljon kuin ajatus esiintymistilaisuudesta minua pelottaakin, en todellakaan kieltäytynyt tarjouksesta. Aivan niin hullu minäkään en ole, että jättäisin tämän tilaisuuden käyttämättä. Tämä on hieno, hieno asia. Olen erittäin otettu luottamuksesta, jota minua kohtaan on osoitettu.

Toinen mainittava asia: kolme kuukautta kestänyt kesätyöni paikallislehden toimituksessa on nyt päättynyt. Olo on haikea, mutta samalla voittoisa. Vaikka pidin työstäni todella paljon, on ollut ihanaa päästä lomalle.
Työn päättyminen tarkoittaa samalla sitä, että voin palata käsikirjoituksieni täyspäiväiseen editoimiseen.
En ole vielä aloittanut Kuuran työstämistä, mutta olo on ok. On täysin mahdollista, että pääsen tästä vielä hyvään vauhtiin, ennen kuin koulu alkaa. Olen lomalla ja aion venytellä raajojani nyt oikein huolella.
Vietin aamupäivällä 1,5 tuntia spa:ssa, ostin lopultakin Annukka Salaman "Harakanloukku" -romaanin ja latasin koneelle paljon hyvää musiikkia. Näillä eväillä pitäisi jo päästä vaikean alun yli.
(Ja jep, päätin lopulta kohdata faunoidit, vaikka aloitankin editointia. Päädyin tähän ratkaisuun sen vuoksi, että pidän Salaman käyttämästä kielestä ja tarvitsen jotain, josta provosoitua.)

On muuten hassua huomata, kuinka kulunut kesä on muokannut suhtautumistani Kuuraan ja sen henkilöhahmoihin. Tajuan esimerkiksi, kuinka kipeästi useimmat hahmoista tarvitsevat säröä. Virheet tekevät hahmoista mielenkiintoisempia.
Kuura on myös muuttunut paljon siitä, mitä se alkujaan oli. Olen yrittänyt tähän päivään asti unohtaa sen, kuinka viime marraskuussa lähetin raakilekässärin WSOY:lle, vaikka tiesin tarinan olevan vielä ihan kesken. Onneksi en lähettänyt Kuuraa muille kustantamoille, vaan maltoin mieleni.
Kai se oli vain silloin kokeiltava kepillä jäätä...
Joka tapauksessa se hylsy, joka ilmestyi sähköpostiini viime perjantaina, ei aiheuttanut minussa suuria tuntemuksia. Tokihan se harmitti, mutta oikeastaan enemmän sen vuoksi, että olin mennyt tarjoamaan keskeneräistä kässäriä suurelle kustannustalolle. Se raakile ansaitsikin tulla hylätyksi.
Mietin vain sitä, kehtaako editoitua ja muunneltua versiota Kuurasta lähettää WSOY:lle enää uudelleen tänä syksynä? Vai pitäisikö "ei" vain ymmärtää "einä", eikä "ehkänä"? Kaiken kaikkiaan Kuuran ydinajatus on pysynyt samana ensimmäisestä raakileversiosta lähtien.
Saamassani hylsyssä pahoiteltiin siis kovasti sitä, että vastaus oli kestänyt pitkään (yli 6 kk). Siinä kuvailtiin kässäriäni hyväksi ja mielenkiintoiseksi, mutta juuri nyt Kuura ei vain sovi kustannusohjelmaan. Mitenkään kovin persoonallisesta viestistä ei kuitenkaan ollut kyse.

Kuuran suhteen en siis ole luovuttamassa, vaan homma jatkuu normaalisti eteenpäin. Toivottavasti jo tänään, tämän biisin säestämänä.


Tulevan blokin ennakoiminen

Ennen kuin sanon mitään muuta, haluan ilmaista järkytykseni Robin Williamsin kohtalosta.
Oh Captain, My Captain.
Suuren elokuvatähden poismenosta on aina niin kovin kummallista kuulla. Robin Williams oli osa lapsuuttani ja nyt häntä ei enää ole. Olen hämmentynyt. Tuntuu kuin ihmisiä ja eläimiä olisi alkanut kuolla vasta viimeisimpien vuosien aikana. Kun olin nuorempi, kukaan ei koskaan kuollut.

Tämä viesti olisi pitänyt kenties laittaa ihan oman otsikkonsa alle. Tiedän, että on enemmän kuin tökeröä siirtyä puhumaan osanottokirjoituksen jälkeen Faunoidit-sarjasta, mutta teen sen kuitenkin. Synkkien asioiden jälkeen tarvitaan iloisia ajatuksia.
Ja iloista on siis se, että suosimani Faunoidit-sarjan päätösosa on viimein ilmestynyt kauppojen hyllyille. Harakanloukkua on mainostettu jo pitkään, mutta näin loppumetreillä ehdin unohtaa sen ilmestymispäivämäärän kokonaan. Siispä koin positiivisen yllätyksen, kun Annukka Salama ilmoitti eilen Facebook-sivullaan, että kirja on nyt saatavilla. Mahassa alkoi heti kuplia.

Kansi enteilee muuttunutta tunnelmaa.
Totta kai haluan lukea Harakanloukun mahdollisimman pian. Jotkut teistä varmasti tietävätkin, että fanitan suuresti Faunoidit-sarjaa. Toki sarjassa on omat puutteensa (missäpä ei olisi?), mutta kokonaisuus ratkaisee, ja minut tämä kirjasarja on onnistunut koukuttamaan täysin.
Toisaalta pelkään mitä tapahtuu, jos luen kirjan nyt. Alanko jälleen inhoamaan omia kässäreitäni, kuten edellisellä kerralla kävi? Kahden viikon päästä minun pitäisi olla täydessä editointivireessä (olen varannut kokonaisen viikon pelkälle tiukalle editoimiselle töiden loppumisen jälkeen), eikä silloin kirjoitusblokeille voi jättää sijaa.

Toki kahdessa viikossa pahin blokki ehtii varmasti mennä ohi, mutta en silti tiedä haluanko ottaa riskiä. Minulle on aika tyypillistä tehdä kärpäsestä härkänen. 
Vaihtoehtoisesti voisin jo nyt ryhtyä henkisesti valmistautumaan Kuuran editoimiseen ja keskittyä vain ja ainoastaan oman kässärini maailmaan muurien sisällä. Tunnelmaa kun ei saa tarinaan pakottamalla, vaan siihen on ensin uppouduttava. Huomasin päälleliimatun tunnelman kässärissäni vähän aikaa sitten, kun luin pitkästä aikaa Kuuran uutta alkua. Vaihtoon menee. Taas.
Aion yrittää uutta alkua vielä kerran, mutta jos sekään ei onnistu, en tiedä mitä teen. Varmaankin luovutan sen hemmetin alun suhteen kokonaan ja jätän sen sellaiseksi kuin se alunperin oli.
Olen selvästikin huono johdattelemaan lukijaa tekstin ytimeen, sillä painiskelen ensimmäisten lauseiden kanssa myös töissä. Lehtijutut ovat varmasti kehittäneet minua kirjoittajana tietyllä tapaa, mutta samalla toimittajan työ on alleviivannut heikkouksiani. Koen, että olen taitava lopettamaan, mutta huono aloittamaan.

Tietenkin tämän viestin tapauksessa taisi käydä juuri päinvastoin.

Uutta intoa kirjailijahaastattelusta

Kesätyöni lehden toimituksessa alkaa lähestyä loppuaan. Vielä kolme viikkoa töitä, ja sitten palaan takaisin Espooseen. Minulle tämä tarkoittaa myös käytännössä sitä, että kässärini editoiminen voi viimein jatkua.
Jonkin aikaa yritin tasapainotella töiden ja kotikirjoittelun välillä, mutta sitten annoin periksi. Minulle tärkeitä on, että kirjoittaminen pysyy nautinnollisena - en usko, että jatkuva pakottaminen voisi auttaa kirjoitusharrastuksessa pidemmän päälle.
Siispä olen sallinnut itselleni levon töiden jälkeen.

Sain viime viikolla toisen uutuuskirjahaasteeni. Tällä kertaa haltuuni annettiin Mila Teräksen "Harmaat enkelit", joka on samalla kirjailijan debyytti aikuistenkirjailijana. Aikaisemmin Teräs on julkaissut lasten- ja nuortenkirjallisuutta.
Ihailin romaanissa käytettyä kaunista kieltä. Lienenkö tullut vanhaksi, sillä viime aikoina olen huomannut nauttivani yhä enemmän ja enemmän lyyrisistä romaaneista. Ennen moiset "loruilut" uuvuttivat minua, ja keskityin vain juoneen ja tapahtumiin.
Teräksen käyttämää kieltä halusin kuitenkin imeä itseeni ja yritin ottaa siitä opikseni. Voisinkohan minäkin oppia persoonallistamaan käyttämääni kieltä? Juuri nyt kirjoitan mielestäni ihan hyvin, mutta samalla tylsän värittömästi.
Haastattelussa Teräs korosti kielen tärkeyttä romaaneissaan. Myös hänen nuortenromaaninsa tunnetaan taitavasta kielenkäytöstä ja tarinoiden oivaltavista rakenteista, mikä kiinnosti erityisesti allekirjoittanutta. Minähän kirjoitan nuorille aikuisille.
Keskustelin aiheesta hieman Teräksen kanssa, ja päätin tästedes haastaa itseäni. En sano, että lähtisin mitenkään radikaalisti muuttamaan esimerkiksi Kuuran kieltä, mutta jotain muutoksia tulen tekemään. Minulla on pari kohtausta jo mielessäni, joiden kerronnan rytmitystä tulen muuttamaan.
Askel askeleelta kohti kehitystä.

Olisin voinut kirjoittaa Teräksen haastattelusta vaikka kokonaisen sivun.
Kuuran editoiminen tulee olemaan niin ikään syksyn suurin haaste, sillä Arkki on jälleen vallannut mieleni. Yleensä aina kun niin tapahtuu, Kuura alkaa tuntua tylsältä ja toissijaiselta. En jaksaisi kyntää Kuuran pureskellussa maailmassa silloin, kun Arkin jatko-osat kehittyvät ja syvenevät mielessäni.
Mitä jos unohdan kaikki Arkkiin kuvittelemani dialogit ja kohtaukset sillä aikaa, kun keskityn Kuuraan?
Olen jo miettinyt vaihtoehtoa, että kirjoittaisin kaikkien suunnittelemieni kässäreiden ensimmäiset versiot alta pois (eli käytännössä Arkin 2. ja 3. osat). Tiedän, että flown tullessa saisin urakan valmiiksi sen ennen joulua. Sen jälkeen minulla olisi neljä kässärinraakiletta, joita voisin editoida vuorotellen. 
Kuulostaako tämä ihan hullulta? Vai olisiko syytä paneutua nyt vain kiltisti Kuuraan ja työntää se kustannuskierrokselleen, ennen kuin palaan Arkin maailmaan? 
Marraskuun NaNon aikana aion viimeistään hyökätä Arkin 2. osan kimppuun.

Kun tarina ei pysy kirjan sivuilla

Kandia kirjoittaessani minua huomautettiin ensimmäistä kertaa hassusta asiasta. Sanottiin, että annoin tutkielmassani käsiteltävistä romaaneista liian "realistisen" vaikutelman, ja että käsittelin romaaneissa tapahtuvia ilmiöitä ikään kuin ne olisivat osa todellisuutta. Minua muistutettiin siitä, että romaanien tarinat ovat aina fiktiota. Kirjallisuus on aina kirjallisuutta. Ilmeisesti tulkitsin liian faktuaaliseen sävyyn käsittelemiäni kirjoja.
Samaan asiaan törmäsin uudelleen tehdessäni ensimmäistä kirja-arvostelua lehteen. Haastattelussa kysyin millä tapaa "Komppania K":n tapahtumat on yhdistettävissä kirjailija Willian Marchin elämään. Haastateltavani totesi, että toki jonkinnäköinen yhteys on, mutta romaanin tarinan kannalta se ei ole olennaista. Kertomus on joka tapauksessa sepitteellinen.
Näyttää siis siltä, että elän mielikuvissani tarinoita turhankin elävästi. Etsin tarinan ja todellisuuden yhtäläisyyksiä niin automaattisesti, etten edes itse huomaa sitä.
Onko tämä paha asia?
Toisinaan minun on vaikea ymmärtää, miksi tähän asiaan kiinnitetään edes niin paljon huomiota. Onko väliä liittääkö lukija sepitteellisen tarinan todellisuuteen vai ei, mikäli hän saa hänet ajattelemaan?

Hieman samaan asiaan liittyen pohdin tässä taannoin kirjoittajan ja tarinan suhdetta. Kuinka selvästi kirjoittajan persoona saa kuultaa tekstin läpi? Entäpä pidättekö hyvänä vai huonona asiana, jos tiedätte kirjailijasta paljon jo ennen romaanin lukemista? Tiedätte hänen elämänhistoriansa ja osaatte poimia tarinoista kohtaukset, jotka tiedätte kummunneen kirjailijan omista kokemuksista. Häiritseekö se?
Minulla on tästä esimerkki:
Eräs ystäväni luki Kuuraa keväällä ja totesi jo muutaman sivun jälkeen, että päähenkilöni kuulostaa aivan minulta. Tiedän hänen tunnistavan myös joitain Kuuran tapahtumia, jotka ovat sattuneet omassa elämässäni. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän se alkoi häiritä minua.

Tätä asiaa voisi viedä vieläkin eteenpäin.
Mietin nimittäin myös sitä, millä tapaa kirjailija omistaa tarinansa sen julkaisemisen jälkeen. Onko kirjailijalla esimerkiksi oikeutta ilmoittaa kirjasarjan jälkeen henkilöhahmojensa taustoista tai tulevaisuudesta, mikäli sellaista tietoa ei ole tarjottu romaanien sivuilla?
Viittaan tällä esimerkillä Rowlingin Harry Pottereihin. Rowlinghan on julkaissut hirveän määrän kaikkea lisäinfoa henkilöhahmoistaan kirjojen julkaisemisen jälkeen. Onko tämä ok?
Henkilökohtaisesti en ole tällaisen toiminnan kannattaja. Mielestäni lukijalle tulee tarjota informaatiot kirjan sivuilla, tai sitten niitä ei tarjota ollenkaan. Mainitsemattomat asiat jätetään lukijan mielikuvituksen varaan.
Romaani ei ole enää vain kirjailijan siinä vaiheessa, kun se julkaistaan. Se kuuluu ennenkaikkea lukijoille.


P.S. Luin vihdoin ja viimein Beth Revisin "Actross the Universe - Matka alkaa" -romaanin. Voi, pidin siitä todella paljon! Ei yhtään liian imelä, vaan kiinnostava ja realistinen. Tilasin "Miljoona aurinkoa" -jatko-osan heti tänään Suomalaisesta kirjakaupasta. Saan sen lukuun varmaan ensi viikolla.

Surusta kirjoittaminen

Tämä päivä on ollut enemmän kuin vaikea. Ensimmäinen koirani, paras ystäväni, kaunein asia tässä maailmassa on poissa. Neljätoista vuotta tuli täyteen aivan liian pian. 

Miten kirjoittaa surusta? 
Arthur Goldenin Geishan muistelmissa runoiltiin jotakuinkin näin: "Menetystä ei voi kuvailla, sen voi ainoastaan tuntea."
Tällä hetkellä ajattelen juuri noin. En usko, että tulen koskaan kehittymään niin taitavaksi kirjoittajaksi, että kykenisin välittämään teille puhtaasti tämän olon. Saatan antaa teille vain häivähdyksiä jostain, jonka joko ymmärrätte tai sitten ette. 
Miltä esimerkiksi tuntuu katsoa, kun oma rakas koira tervehtii häntä heiluen sisään astuvaa eläinlääkäriä? Miltä tuntuu antaa viimeisiä herkkupaloja koiralle, joka on autuaan tietämätön siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan? Entäpä miltä tuntuu nähdä, kuinka koira hämmentyneenä laskeutuu eteisen lattialle makaamaan ja vaipuu lopulta uneen aivan yhtä rauhallisesti kuin minä tahansa muuna päivänä?

Lähdimme menehtyneen koiran kanssa tästä talosta. Tulimme takaisin pelkkä puinen uurna käsissämme.

Miltä se tuntuu?
Sitä minä en kykene sanoiksi pukemaan.

Suru on musertavaa.
"Siihen auttaa vain aika", ystäväni sanovat kokemuksen syvällä rintaäänellä. Hekin ovat menettäneet aikaisemmin rakkaan lemmikin.
Ajan parantavaan voimaan totta totisesti luotetaan paljon.

Fyysistä olotilaani on helpompi kuvailla. Ei, sydäntäni ei kirjaimellisesti säre. Sen sijaan päätäni särkee. Painava kipu ohimoiltani on leviämässä kohti otsaa. Nenäni on kipeä ja punoittaa liiasta pyyhkimisestä. Silmäluomet tuntuvat raskailta. Kyyneleet ovat kuivuneet vedenkestävään ripsiväriin, niin että silmäripset tuntuvat paakkuisilta. 
En haista mitään, vaikka sisko sanoi, että kotona haisee Elmolta. Totta puhuen en edes halua haistaa.

Onko tämä oivallinen tilaisuus kirjoittaa surusta, kun tunne on niin vahvasti läsnä? Tätä voisi kysyä ylipäätään minkä tahansa tunteen kohdalla: onko suositeltavaa kirjoittaa rakkaudesta, kun on vasta rakastunut? Tai vihasta, kun on raivoissaan jollekulle? 
Vai hämärtävätkö suuret tunteet järkevää mieltä sen verran, ettei laadukasta jälkeä vain yksinkertaisesti synny? 

Tämä on vain pohdintaa. En missään nimessä kykenisi kirjoittamaan kässäriä juuri nyt.

R.I.P. Elmo 28.8.2000-1.7.2014

Prologi ja epilogi

Olen aikamoinen kikkailija mitä kirjoittamiseen tulee. Haluaisin muotoilla käsikirjoituksesta aina mahdollisimman paljon valmista kirjaa muistuttavan tiedoston. Toisinaan käytän paljon aikaa ja vaivaa asioihin, joilla ei varhaisen käsikirjoituksen kannalta pitäisi olla suurta merkitystä. Näitä ovat muun muassa tekstin ulkoasun suunnitteleminen, mahdollisten kässärin sisältöä kuvaavien laulun sanojen ym. lainaaminen ennen kässärin ensimmäisen luvun alkua.
Pitkään suosin myös prologien ja epilogien käyttämistä. 
Minulle ne toimivat ikään kuin "johdantona" tai cliffhangerinä. Prologin halusin pitää selvästi irrallisena varsinaisesta tarinan alusta. Joko vaihdoin kertojaa päähenkilöstä tai annoin lukijalle välähdyksen siitä, mitä tuleman pitää. 
Tulin siihen tulokseen, että juuri tällaista apukeinoa aion käyttää myös Kuuran tapauksessa. Luon alkuun lyhyehkön, n. sivun mittaisen prologin, jossa vihjailen käsikirjoituksen tulevasta kauhusävystä. Väläytän lyhyesti tarinan synkkää puolta, ennen kuin johdatan lukijan ensimmäisen luvun rauhalliseen esittelyyn. Kuuran alkuperäinen action-avausluku on siis mennyt vaihtoon.

Uskon prologin toimivan kertomuksessa, mikäli se ajaa omaa tarkoitustaan käsikirjoituksessa. Turhia prologeja en ymmärrä: sellaisia, jotka aivan yhtä hyvin voisi lukea ensimmäisiksi luvuiksi. Esim. kertoja pysyy samana, aikarakenne pysyy tarinaan nähden kronologisena, tunnelma etenee tasaisesti, mitään kovin merkittävää ei tapahdu. Näihinkin tapauksiin olen nimittäin törmännyt. 
Wikipedia määrittelee prologin näin: "Prologi tarkoittaa kirjan, elokuvan, näytelmän tai muun sellaisen esinäytöstä, jossa kerrotaan varsinaisen tarinan tapahtumia edeltävästä ajasta. Siinä voidaan kuvata vaikkapa miten päähenkilöt joutuivat mukaan tarinaan. Prologi voi kertoa myös henkilöiden suhteista ja osia juonesta, mutta kuitenkin harvemmin itse tarinaa. Tarinan kannalta prologi on merkittävämpi kuin epilogi." 
Mielestäni tämä tiivistelmä kattaa melko hyvin sen, millaisen alun voi lukea prologiksi. Juuri nyt uskon, että Kuuran tuleva prologi kattaa prologin vaatimukset. Kuuran tapauksessa tarina tulisi myös hyötymään prologista. 

Olen kohtalaisen innostunut uudesta ideastani. Ehkä tämä toimii uutena ponnahduslautana luovalle kirjoittamiselleni. Kuuran prologia en ole vielä kirjoittanut, mutta yritän päästä alkuun vielä tämän vuorokauden puolella. 

Entäpä sitten epilogit? Näitä en ole harrastanut enää pitkään aikaan. Joskus kirjoitusharrastukseni alkuajoilla halusin kässäriin mukaan kuitenkin aina myös epilogin, joka vihjaili jatko-osasta. Pidin sitä jostain syystä todella siistinä. 
Nykyisin tällaisen keinon käyttäminen muistuttaa aika pitkälti Hollywoodia, joten olen pyrkinyt jättämään epilogit syrjään ja kirjoittamaan cliffhangerit suoraan viimeiseen lukuun, mikäli näen sellaiseen tarvetta.
Epilogiksi voi toki laskea myös sellaiset "40 vuotta myöhemmin" kohtaukset, mutta nekin jättäisin suosiolla pois tarinasta, ellei näillä "40 vuotta myöhemmin" -tapahtumilla ole jotain olennaista roolia tarinan rakentumisessa. Itse suosin kuitenkin kaikista mieluiten hieman avoimia loppuja. 

Mitä mieltä te muut olette?

Vuoden pysäyttävin romaani

En ole kirjoittanut blogia pitkään aikaan. En ole myöskään editoinut käsikirjoitustani, koska töistä tultuani olen monesti ollut liian väsynyt. Olen halunnut ulkoilla, katsoa leffoja, sisustaa - käytännössä tehdä kaikkea muuta paitsi kirjoittaa. Kun on ensin koko päivän keskittynyt haastatteluihin ja kirjoittamiseen, kotona haluaa vain nollata päänsä. Ihan ymmärrettävää, niinhän siinä väistämättä käy - ikävää tosin Kuuran kannalta. 

Mutta se siitä. En halua kirjoittaa blogiviestiä pelkästään valittaakseni. Niinpä haluan esitellä tällä kertaa romaanin, jota voin suositella lämpimästi jokaiselle hyvää kirjallisuutta rakastavalle ihmiselle. 

William Marchin ”Komppania K”.


Tutustuin tähän romaaniin sattumalta. Koska olen kirjallisuustieteen opiskelija, lehden päätoimittaja on antanut kaikki vähääkään kirjallisuuteen liittyvät jutut minun käsiteltäväkseni. Jackpotin sain viime viikolla.
”Elina, ottaisitko sä tän jutun? Luet tämän kirjan ja otat yhteyttä sen suomentajaan. Teet jutun sitten romaanin ja haastattelun pohjalta.”
Ai että! Uunituore romaani pyörii hyppysissäni ja minulla on lähes vapaat kädet tulevan jutun suhteen. Olen lievästi sanottuna taivaassa. 

Kirjan on kustantanut Suomessa Viestintä Tarmio Oy, sen suomentaja on Janne Tarmio, eli WSOY:n entisen pääjohtajan poika. ”Komppania K” on ilmestynyt Yhdysvalloissa 1933, mutta se suomennettiin vasta tänä vuonna. Ensimmäisestä Maailmansodasta tulee kuluneeksi heinäkuun lopulla sata vuotta, joten romaani on ajankohtainen.
Luin ”Komppania K”:n lähes yhdeltä istumalta. Sanon ”lähes”, koska pysähtelin tarkoituksella romaanin lukujen välillä. Tarina oli liian mykistävä. Oli vedettävä henkeä välissä. Tunteet lukiessa pomppivat laidasta laitaan. En muista milloin olisin viimeksi lukenut jotain, jossa olisi ollut yhtä paljon kauhua, pelkoa, huumoria, empatiaa ja kaipuuta. ”Komppania K” on yksi vaikuttavimmista sodanvastaisista romaaneista. Siinä ei ole mitään sankarillista, ei mitään kunniallista.
Tarinassa kuvataan 113 anekdoottia. Kertoja vaihtuu, mutta komppania pysyy samana. 113 erilaista, toinen toistaan puhuttelevampaa ihmiskohtaloa.
En ole lukenut kauheasti sotakirjallisuutta, mutta sen sijaan olen väkevä sotaelokuvien ystävä. Sanoisin tämän kirjan aiheuttavan suurempia tunteita kuin yksikään katsomani elokuva on aiheuttanut. Tämä ei ole jenkkihapatusta, eikä se tee päähenkilöistä hyviä ja vastustajista pahoja. Hahmot on rakennettu hienosti. Kuinka kukaan kirjailija kykenee yhteen aukeamaan sisällyttämään niin paljon syvyyttä yhdestä henkilöhahmosta, että hahmo jää elämään mieleesi vielä päivien ajaksi lukukokemuksen jälkeen?
Väinö Linnan ”Tuntemattomaan sotilaaseen” en tätä viitsi verrata, mutta jotain samaa niissä on: lika, nälkä, epätoivo, sotilaiden erilaiset persoonat ja aseveljeys. ”Komppania K”:ssa puhutaan usein valheesta. Siitä, miten nuorille pojille uskotellaan, että sota on kunniakas asia, jonka keinoin luodaan parempaa tulevaisuutta. Mutta parempaa tulevaisuutta ei ole, eikä tappamisessa ole mitään kunniakasta. 
"Komppania K" kuvaa aikaa vielä sodan jälkeenkin. Kerronnan painopiste kohdistuu miesten postraumaattisen stressin, painajaisten ja kyynisyyden kuvauksiin. Romaanissa tasapainotellaan kauniin lyyrisen kielen ja karun, rankan väkivaltakuvauksen välillä.

Suosittelen tutustumaan tähän romaaniin. Ainakin omalla kohdallani "Komppania K" oli puhuttelevin kertomus vähään aikaan.


P.S. Komppania K:sta on tehty myös elokuva 2000-luvun alussa. Leffa "Company K" tekee hyvin kunniaa romaanille ja jo trailerissa voi kuulla romaanin kauniita lyyrisiä otteita. 

Työ kesätoimittajana alkaa

Tänään oli ensimmäinen työpäiväni paikallislehden toimituksessa. Eilen illalla jännitin kovasti ja vielä tänä aamunakin mahassa kupli inhottavasti. Ruoka ei maistunut. Jännittäminen osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä ensimmäinen työpäiväni eteni oikein mukavasti. Minulla on oma, tilava työpiste ja ikkuna, josta katsella vihertäviä puita. Lyhyen perehdytyksen jälkeen minut lähetettiinkin tekemään haastattelua. Toimituksen auton avaimet lyötiin toiseen käteen ja järkkäri toiseen. Ja ei kun menoksi. Ei pidä miettiä liikaa.
Kirjoitin siis tänään ensimmäisen juttuni lehteen. Jälkifiilis on hyvä, vaikka tiedän senkin, että minun on nopeutettava tahtiani kirjoittajana, mikäli haluan pysyä toimituksen aikatauluissa jatkossa. Kirjoitan tällä hetkellä rauhalliseen tahtiin, välillä haaveillen ja puntaroin kirjoittamiani lauseita ihan liian tarkkaan. Tämä on hassua, sillä kirjoittaessani proosaa tyylini on täysin päinvastainen: sanat vain lentelevät paperille enkä liioin palaa tarkastamaan kirjoittamaani tekstiä. Tasapaino noiden kahden välillä on siis löydyttävä.

Tästä on tulossa oikea kirjoituskesä. Toivottavasti työni ei vaikuta halukkuuteeni editoida kässäriä. Editoiminen muutenkin tökkii juuri nyt. Olen ilmeisesti pitänyt sen surullisen kuuluisan liian pitkän kirjoitustauon, joka on aikaansaanut sen, että kirjoittamisen aloittaminen on entistäkin vaikeampaa. Mielikuvissani olen tiukasti sisällä kässäreideni maailmassa, mutta ajatusten tasolle intoni sitten jääkin.

Miksi kesällä kirjoitustahti aina hidastuu? Luulisi tämän upean ilman ja ihanien tuoksujen stimuloivan luomishaluja. Mutta ei.

Yritän seuraavaksi hieman epätoivoisempaa konstia: koska olen näin kesän ajaksi muuttanut lapsuudenkotiini asumaan, vaihdan huoneeseeni saman vanhan järjestyksen, joka huoneessani vallitsi silloin kun kirjoitin ensimmäisen käsikirjoitukseni, Bluesin. Ehkä nostalgiafiilis auttaa minua pääsemään kirjoitusblockista yli.


P.S. Luen tällä hetkellä Glen Duncanin kauhuromaania "Viimeinen ihmissusi". Ah, miten ihanaa lukea pitkästä aikaa hyvää, klassista ihmissusitarinaa! Kyseessä taitaa lisäksi olla trilogia, joten voin odottaa jatkossakin Liken suomentavan mielenkiintoista ihmissusikirjallisuutta.

Kirjailijaoppaat ja muusat

Minua kiinnostaisi tietää, millaisia kokemuksia ihmisillä on kirjoittamisoppaista - ja vielä tarkemmin sanottuna kirjailijaoppaista, eli niistä kirjoista, joissa kirjailija kirjoittamisen ohjeiden lisäksi avaa omaa henkilökohtaista elämäänsä. Tämä aihe kiinnostaa kovasti, koska olen opponoimassa huomenna erään seminaariryhmäläiseni kandia, joka käsittelee juuri kyseistä aihetta. Kandissa pohditaan sitä, minkälaisen kuvan kirjailijaoppaat antavat kirjoittavasta persoonsasta, kirjoitusprosessista ja kirjailijuudesta työnä. Otoksessa käytetään Mika Waltarin "Aiotko kirjailijaksi. Tuttavallisia keskusteluja kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää" -opasta, Stephen Kingin "Kirjoittamisesta: muistelmia leipätyöstä" -opasta, sekä Haruki Murakamin "Mistä puhun kun puhun juoksemisesta" -opasta. Vaikka otos on mukavan kattava, se ei kuitenkaan mielestäni kerro kaikkea etenkään suomalaisesta kirjailijuudesta harrastuksena ja ammattina. Tuo Waltarinkin teos on melko vanha (1935) ja suuri osa sen antamasta tiedosta on vanhentunutta. Osaisitteko siis suositella jotain nykyaikaisempia, suomalaisia kirjailijaoppaita, jotka olette kokeneet erityisen antoisiksi ja onnistuneiksi opaskirjoiksi? Voisin mainita niistä osan huomisessa opponoinnissani.

En ala avamaan opponoimaani kandia tähän sen tarkemmin, mutta nostan ylös joitain yleisiä ajatuksia, joita tämä aihe minussa herätti. Ensinnäkin tuo kirjailijakuva. Tarkasteltavien kirjailijaoppaiden ja käytettävän tutkimuskirjallisuuden valossa kirjailijan/kirjoittajan on omattava luonteessaan aina tietyt ominaisuudet: hänen on oltava pitkäjänteinen, sinnikäs ja täsmällinen. Hänen on oltava älykäs. Hänen on omattava luontaista, synnynnäistä lahjakkuutta, jota ei kovimmallakaan harjoittelulla voi saavuttaa. Etenkin Waltarin oppaan lukeneet ymmärtävät sen, kuinka kovat kriteerit kirjailijuudelle asetetaan.
Olen vähän hämilläni näistä väitteistä. Toki on totta, että kirjailijan on oltava kärsivällinen ja pitkäjänteinen, koska yleensä hyvän kässärin työstäminen kestää. Mutta entä tuo synnynnäinen lahjakkuus? Enpä tiedä.
En myöskään koe olevani äärimmäisen täsmällinen - en kirjoita ja lue joka päivä, en vaikka siihen olisikin mahdollisuus - joten tarkoittaako se, ettei minusta voi koskaan tulla hyvää kirjailijaa? Suoraan sanottuna nämä tutkimuskirjallisuuden väitteet yhdistettynä kirjailijaoppaisiin jossain määrin hermostuttavat. Kamalaa yleistystä.

Toinen, vähän hauskempi ajatus, joka jäi kandin lukemisen jälkeen päähäni pyörimään, oli ajatus kirjailijan muusista. Uskotteko te muusiin? Onko teillä omaa muusaa? Jos on, onko sillä mielikuvissanne konkreettinen hahmo? Muistan viime NaNoWriMo:sta sen, että Lahden write-ineissä vetäjä otti aina mukaansa Lahden NaNo-ninjojen maskotin. Se oli käsintehty ninja Ran Win Moo, joka oli sitä kokoluokkaa, että se mahtui istumaan kämmenellä. Sanoisin, että tuo otus oli ryhmän muusa.

Kuvan kandi on omani, ei opponoitavani.
P.S. Kevään ensimmäiset mansikat ostettu. Nams! Vaikka eiväthän nuo espanjalaiset vedä makeudellaan vertoja suomalaisille mansikoille. En malta odottaa sitä, kun voi mennä mansikkatilalle poimimaan omat laatikot täyteen mansikoita. Voi sitä tuoksua.

Henkilöhahmojen kuolemat

Yllätyin itsekin siitä, kuinka tiheään tahtiin olen parin viikon sisään bloggauksia kirjannut. Olen pyrkinyt käytäntöön "yksi viesti per viikko", mutta näin kuukauden mittaan minulla on ollut joko tekemisen puute tai jokin muu tarve avautua. Joka tapauksessa jatkan mieluusti uudella toimintamallillani.

Luin pitkästä aikaa erän Pottereita. Varmaan johtui niistä leffoista, joita Nelosella on pyörinyt viimeisten viikojen aikana. Tiedättekö, en usein itke kun luen kirjaa - en vaikka kyseessä olisi kuinka surullinen kohtaus tahansa. Itken ainoastaan elokuvia katsoessa tai Hans Zimmeriä kuunnellessa, mutta pari lukukokemusta on myös saanut aikaan saman äänettömän itkureaktion. Muistan niin tapahtuneen tasan kaksi kertaa elämäni aikana.

SPOILER WARNING!

Ensimmäinen kerta tapahtui silloin, kun liikutuin Faramirin ja Eowynin kohtaamisesta (maailman omituisen herkistyminen, tiedän), ja toinen kerta oli silloin kuin Sirius Musta kuoli. Tuskin olen maailman ainoa ihminen, joka on reagoinut näin voimakkaasti silloin, kuin oma lempihahmo heittää veivit. Pistäkäähän taustalle vielä soimaan tämä biisi, niin lopputulos on taattu.


Alexandre Desplat on nero. Kuinka kukaan voi sisällyttää tunnelmaa kirjasta niin hyvin kuin tuo score tekee? Siriuksen kuolema ei sinänsä liity kyseeseen soundtrackiin, mutta tuo musiikki luo samaa dramatiikkaa: tutut, rakkaat ihmiset kuolevat. Ne, joiden kanssa olet kasvanut ja joihin olet syvästi kiintynyt, tulevat kohtaamaan loppunsa. Täydellistä. Paskamaista. Mahtavaa.

Haluaisinkin kysyä seuraavaa: minkä henkilöhahmon kuolema on ollut teille se kaikista hirvittävin/yllättävin/shokeeraavin/itkuisin kokemus?

Minä en tiedä mitään Sirius Mustan kuolemaa pahempaa. Kuten olen aikaisempien blogiviestieni välityksellä antanut ymmärtää, minä en herkistele paljon tai murehdi henkilöhahmojen kohtaloita. Olen siinä määrin raisu ihminen, että tykkään musertaa romaanin juonen jollain mielenkiintoisella, mutta lohduttomalla tavalla. Parasta on, jos päähenkilö kuolee. Siriuksen tapauksessa en kuitenkaan tuntenut näin. En kokenut mielihyvää, en suostunut nielemään kyseisen kuoleman perusteluita, en suostunut näkemään kokonaisuutta. Olin vain tavattoman vihainen siitä, että Rowling oli päättänyt tappaa Siriuksen juuri silloin, kun ihmiset olivat oppineet rakastamaan häntä. Minun Siriukseni! Ei minun lempihahmoani. Ei sitä yhtä ainoaa, johon juuri kiinnyin. Ja vieläpä noin mitättömällä tavalla? Oliko se nyt sitten siinä?
Muistan alkuun olleeni vain puhtaasti shokissa ja lukeneeni kirjaa eteenpäin, mutta viimeistään Harryn raivokohtauksen kohdalla hajosin ja alkoin pyyhkiä kyyneleitä poskilta. Outoa. En muista koskaan aiemmin tunteneeni yhtä vahvasti kirjaa lukiessani - enkä sen paremmin tämän kokemuksen jälkeenkään. Juuri tämän vuoksi Siriuksen kuolema ja sen arvaamattoman voimakkaat tunnekohtaukset ovat pinttyneet sitkeästi muistiini. Olin nuori, olin totaalisen ihastunut kyseiseen fiktiiviseen hahmoon ja sitten - padaping padapung - kyseinen hahmo tapetaankin silmieni edessä.
Yritä siinä nyt sitten vielä innostua Pottereiden viimeisistä osista, kun Potter samoaa yksin metsissä ja miettii missä hänen oikeasti pitäisi olla. Lupin yritti pitkään korvata Siriuksen jättämää tyhjiötä, mutta sitten Rowling päätti tappaa hänetkin.
Kiitos. Kiitos paljon.

Muistaakseni kirjoitin spoiler warningin tuonne alkuun, minkä vuoksi toivon ettei kukaan saanut tästä tekstistä odottamattomia tai ei-toivottuja juonipaljastuksia osakseen. Internet on miinakenttä mitä spoilereihin tulee.

Kiitos koelukijoille!

Sain tänään viimeisen koelukijapalautteeni Kuurasta. Voisiko olla parempaa tapaa aloittaa viikonloppu kuin oman kässärin uunituoretta lukijapalautetta läpikäymällä? :) Suuret kiitokset vielä kerran Ahmu, Satsu ja vaarna! Olette tehneet ison urakan, enkä voi kyllin korostaa kuinka kiitollinen olenkaan saamastani avusta. Kaikki kommentit ovat olleet todella kattavia, hyvin perusteltuja, eikä kolmella palautteenantajallani luojan kiitos ollut kovin suuria erimielisyyksiä siitä, mihin suuntaan kässäriä pitäisi viedä. Juuri nyt minulla on Kuuran suhteen aika selvät sävelet. Voin viimeinkin aloittaa raivokkaan editointiurakan, joka näillä näkymin ei kyllä päätykään vanhojen suunnitelmieni mukaan kesäkuuhun, vaan jatkuu vähintään syksyyn asti. Hommaa on sen verran paljon. Saan siis sanoa heiheit Otavan nuortenkirjakisalle, mutta samapa tuo. Juuri nyt haluan keskittyä vain Kuuraan.

Aloitan suuren editointiurakan perinteisellä kynä/paperi-tekniikalla: listaan paperille kohta kohdalta kaikki editointia kaipaavat huomiot ja yliviivaan niitä sitä mukaan, kun saan editointia eteenpäin. Kiinnittäisin listan jääkaapin oveen, mutta näin vapun alla opiskelijakavereitani ramppaa asunnolla sen verran tiuhaan tahtiin, että taidan suosiolla piilottaa to do -listani vaatekaappini sisäoveen. Vaatekaapin ovessa lista on turvallisesti piilossa uteliailta katseilta, mutta itse törmään siihen kuitenkin useamman kerran päivässä. Eipähän pääse editointivelvollisuudet unohtumaan.

Siitä se lähtee. Ei taida yksi A4 riittää.
Mikähän siinä muuten on, etten vieläkään tykkää vastailla ihmisten kysymyksiin kirjoittamisestani? Monet kyllä tietävät, että kirjoitan, mutta vain läheisimmät tietävät, ettei kässäreistäni kannata udella tarkentavia tietoja. Jopa avokkini on oppinut hyväksymään, että minua saa kyllä yleisellä tasolla kannustaa kirjoittamaan ja onnitella sitten ensimmäisen version valmistumisesta, mutta siinä se raja sitten meneekin. Kässärin juonesta puhuminen ei vain tunnu hyvältä livenä. "Mistä sun kirja kertoo?" Ainakaan minä en osaa tiivistää kaikkea yhteen lauseeseen ilman, ettei kässäri kuulostaisi heti totaalisen typerältä ja lapselliselta.


Vai onko tämä vain sitä, etten ole vieläkään täysin sujut genreni kanssa? Muistan pitkään nolostelleeni sitä, että kirjoitin nuorille, ikään kuin nuortenkirjallisuus olisi ollut jotenkin huonompaa kirjallisuutta kuin aikuisille suunnattu kaunokirjallisuus. Ajan kuluessa tulin kuitenkin sujuksi asian kanssa. Harrastajaporukassa vastaan jo oikein tyytyväisenä, että kirjoitan yleensä spefiä nuorille aikuisille. Harrastaporukan ulkopuolella tilanne onkin sitten jo ihan toinen. Mistähän lie johtuu.

Hyvää pääsiäistä!

Hei vaan ja hyvää pääsiäistä kaikille! Tässä on ollut blogin ja kässäreiden kanssa hiljaiseloa nyt jonkun aikaa, kiitos kandini loppukirin. Oli pakko panostaa kouluun ja unohtaa hetkeksi kaikki muu. En muista olleeni vuosiin näin ahkera ja tehokas kuin viimeisen kahden viikon sisään olen ollut. Tänään sain kuitenkin viimein kandin palautettua ensi viikon seminaarikertaa varten. Voin siis lopultakin nauttia ansaitusta pääsiäislomasta. Aika paljon kyllä jännittää se, mitähän opponentti keksii ensi viikolla tutkielmastani sanoa, mutta yleensä ottaen olen aika tyytyväinen kandini lopputulokseen ja seison vakaasti tutkielmani takana. Sitä on ollut hyvin mielenkiintoista kirjoittaa, ja ellei tuleva seminaaripäivä jännittäisi niin kovasti, voisin sanoa melkein nauttineeni kandin työstämisestä.
Nyt tuntuu kieltämättä aika oudolta. Aivan kuin suuri kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Voinko nyt siis ihan oikeasti palata takaisin kässäreideni pariin? Voin luvan kanssa jatkaa editointia siihen mihin viimeksi jäin? Oikeasti? Ei enää suuria koulurupeamia? Voi hyvä luoja.
Ensitöikseni aion vetää Kuuran esiin ja alan suomalaistaa sen henkilöhahmojen nimiä. Tämä on editoimisen kenties mukavimpia ja helpoimpia vaiheita. Toki uudet nimet vaativat vielä jonkun verran totuttelua. Pidän kyllä kovasti jokaisesta uudesta nimestä, mutta entiset nimet ovat juurtuneet syvään. Kun olen yli puoli vuotta elänyt Konanin ja Mellon kanssa, tuntuu yhtäkkiä todella oudolta kutsua tyttöjä joillain toisilla nimillä. Heidän persoonansa ovat kaivautuneet syvälle vanhojen nimien sisään. Mutta kaipa tähän vielä tottuu.

Juuri nyt minulla ei ole paljoa sanottavaa itse proosan kirjoittamisesta tai editoimisesta, koska en ole työstänyt kässäreitäni melkein kuukauteen. Valitettavasti. Haluan vain sanoa, että kevät on tuonut minulle hyvin mahtipontisen ja kärsimättömän mielen mitä ideointiin tulee. Arkki, jonka ydintarina sisältyy kolmeen romaanin osaan, on saanut mielessäni jo kaksi uutta jatko-osaa. Tiedän jo nyt, ettei Arkki tule koskaan leviämään kolmesta osastaan pidemmälle, mutta ideointi on vain niin ihanaa, etten ole raaskinut kieltää jatko-osien suunnittelua itseltäni. Myös Kuura on saanut mielessäni jatko-osan. Minua ei totisesti ole luotu editointikierroksia varten. Pitäisi päästä eteenpäin.

Maailman ihanin olento tuli käymään

Nukkuva rakas <3
En tiedä rakastanko mitään muuta tässä maailmassa niin paljon, kun tuota eläintä, joka tällä hetkellä kuorsaa olohuoneeni sohvannurkassa. Haluaisin hyökätä sen kimppuun, suukotella sen unista karvanaamaa ja kehua vain kokoajan miten hieno poika se on.
Sain siis Elmon hoitoon täksi viikoksi. Kyseessä on 14-vuotias vehnäterrierivanhukseni, jonka kanssa harrastin ja kilpailin hyvinkin paljon nuorempana. Opintojeni alkaessa Elmo jäi Hollolaan vanhempieni luo, koska siellä se saa nauttia raittiista taajamaelämästä. Aina silloin tällöin Elmo kuitenkin tulee hoitoon tänne Espooseen. Noina aikoina olen pakahtua onnesta. Koiran tultua taloon tuntuu heti siltä kuin jokin tyhjiö kodissamme olisi täytetty.
Ajankohta koiranhoidolle on tällä hetkellä myös mitä otollisin. Saan ajatukseni pois hetkeksi stressaavista aiheista, kuten koulusta ja töistä. Kandi on edistynyt loistavasti, mutta se on vielä viimeistelemättä ja jostain syystä olen tutkielmaani edelleenkin kovin tyytymätön. Orastava väsymys on alkanut hiipiä pintaan, minkä vuoksi Elmon läsnäolo ja heiluva häntä piristävät autuaalla tavalla. Tulee hieman lohdullisempi olo, kun tuo vanha koira on täällä.

Mitä taas käsikirjoituksiin tulee, Kuura ja Arkki ovat molemmat olleet koskemattomina nyt useamman viikon ajan. Tuntuu oudolta, kun en ole kirjoittanut mitään uutta pitkiin aikoihin. Vain kandi, kandi, kandi pfff... Haluaisin paneutua takaisin Kuuraan. Lukijapalautteissa on noussut esiin monta asiaa, joiden kimppuun haluaisin jo päästä. Välillä tuleva työmäärä ahdistaa, välillä innostaa. Tavoitteeni olisi saada Kuura täysin valmiiksi kesäkuuhun mennessä. Saa nähdä onnistunko pysymään aikataulussa. En millään haluaisi könytä Kuuran kanssa enää kesälomalla, koska haluaisin osallistua Otavan nuortenkirjakisaan ja tarvitsisin uuden kässärin työstämiseen vähintäänkin sen pari kuukautta aikaa.
Kuurassa on kuitenkin vielä tekemistä, enkä aio siirtyä uusiin projekteihin ennen tämän valmistumista. Tällä hetkellä Kuuran suurimmat editointiurakat tulevat liittymään käsikirjoituksen alkuasetelmaan sekä miljööseen. Olen päättänyt vaihtaa Kuuran miljöön kokonaan Suomen maaperälle, mikä tarkoittaa sitä, että kaikkien henkilöhahmojen nimet muuttuvat. Olen tylsien koululuentojen aikana surffaillut netissä babynames-sivuilla ja etsinyt erikoisia (muttei liian erikoisia) suomalaisia nimiä. Minua miellyttävät vanhat, söpöt nimet kuten Reetu, Niilo, Matleena ja Kerttu.

Toki Kuuran tiukka aikataulu ja Otavan nuortenromaanikilpailu aiheuttaisivat sen, että pääsisin editoimaan Arkkia vasta ensi syksynä. Kamala ajatus, mutta niin tässä tulee väkisinkin käymään.

Palautetta ja kevätallergiaa

Tervehdys! Juuri nyt kirjoitan tätä silmät kutisten ja nenä tukkoisena. Käytettyjä nenäliinoja on kasoittain tuossa vieressä. Kärsin siis kevätallergiasta - pahasta sellaisesta. Jostain syystä tämä kevät on ollut rajumpi kuin edellisvuodet. Tai sitten allergiani on pahentunut. Nuha vie yöunet ja laskee mielialaa väkisinkin. Niille, jotka eivät kyseisestä vaivasta kärsi: voi olkaa onnellisia! Ette tiedä miten ärsyttävältä vaivalta vältytte. Kevät olisi muuten niin ihanaa aikaa, mutta on hieman hankala nautiskella kun ei voi hengittää. Minuun ei siis Duactit jai Zyrtecit näytä tehoavan. Ensi viikolla täytynee mennä YTHS:lle hakemaan vahvempia troppeja tähän vaivaan, eihän tästä muuten tule mitään.

Mutta on tässä viikossa ollut hyvätkin puolensa. Sain nimittäin ensimmäisen lukijapalautteeni Kuurasta. Olen ollut niin ihmeissäni, jännittynyt ja onnellinen, että varmaan kokeneemmat kirjoittajaharrastajat vain pudistelisivat päätään. Ei tämän niin ihmeellistä pitäisi olla... mutta kun se vaan on! On tuntunut melkein siltä, että olisin julkaissut jotain. Ihan hölmöä, tiedän, mutta tämä "pöytälaatikosta ulos tuleminen" oli minulle iso juttu. On eri asia antaa käsikirjoitus siskolle luettavaksi, koska sisko on tuttu ja tietää tyylini kirjoittaa. Nyt reviiriä on kuitenkin laajennettu ja se tuntuu oudolta. Enimmäkseen olen innoissani ja kiherrän, mutta välillä tulee lyhyitä hetkiä, kun toivoisin voivani vetää kässärini takaisin pöytälaatikkoon "turvaan". Välillä nolostuttaa, että hitto kun siellä on se yksi kohtaus... ja hemmetti se toinenkin. Tarina on lähtöisin minun kynästäni, mutten osaa aina seistä sen takana. Haluaisin kyllä. Ja välillä pystynkin. Välillä olen tarinasta ylpeä ja uskon siihen vahvasti, mutta suhtautuminen kirjoituksiini näin jälkeenpäin on aina ollut kovin maanisdepressiivistä. 
Ensimmäinen lukijapalautteeni oli hyvin miellyttävää luettavaa. Se pönkitti itsetuntoani Kuuran suhteen ja sai minut entistä varmemmaksi siitä, että aion vielä jonain päivänä julkaista nuorenromaanin. Se taas haluanko yrittää julkaista juuri Kuuraa esikoisteoksenani, on eri asia. Haluanko ihmisten lukevan ensimmäisenä Kuuran ja arvioivan muita julkaisujani sitten aina tämän teoksen kautta? Sitä täytynee vielä miettiä.

Vaihdoin tarinan loppuratkaisun viikko sitten. Alkuperäinen loppuratkaisu, jota edellisessä blogiviestissäni pohdin, oli liian perustelematon. Pidän vanhaa loppuratkaisua edelleen hyvin toteutettuna ja jännittävänä, mutta se ei ole lukijaystävällinen. Sen sijaan uskon, että nykyinen loppuratkaisu miellyttää monia. Ensimmäisen lukijapalautteeni tukee tätä väitettä.
Uusi loppuratkaisu oli sitä paitsi nopea ja vaivaton kirjoittaa. Se, kuinka kirjoitin 30 liuskaa kahdessa päivässä (7792 sanaa), kertoo jotain flowstani. Tuota tekstimäärää en kovin monena päivänä ole ylittänyt. Kuuntelen aina kirjoittaessani musiikkia, joka auttaa minua heittäytymään kohtauksen tunnelmaan. Rakastuin suuresti allaollevaan kappaleeseen viimeisiä kohtauksia kirjoittaessani. Laulun sanat sopivat kuin nyrkki silmään.

Lukijan odotukset

Kandin tekeminen on viivästynyt.
Kuuran toinen editointikierros on nyt tehty. Tällä kertaa korjattavaa oli enemmän kuin kärpäsiä lihatorilla, koska olin päättänyt muuttaa kaikki dialogit kirjakielestä puhekieleen. Työtä oli hirvittävät määrät, mutta näin jälkeenpäin ajatellen olen tyytyväinen, että valitsin tämän ratkaisun. Puhekielisyys puhalsi tekstiin eloa! Se teki henkilöhahmoista tunnistettavampia. En ymmärrä, miksen ole ennen tajunnut tätä. Minulla on paljon huumorintajuisia miespuoleisia ystäviä, joiden läpänheitosta saa herkullisia dialogiotoksia kässäreihin tuomaan huumoria. Miksen ole hyödyntänyt sitä aikaisemmin? Dialogista tuli ehdottomasti parempaa (vaikka se toki vaatii vieläkin rutkasti höyläämistä).

Kuura on siis askeleen lähempänä valmistumistaan. Innostuin viikonloppuna editoimaan tekstiä niin, että menin viime yönä (tai tarkemmin sanottuna tänä aamuna) kello kahdeksalta nukkumaan. Niinpä. Aurinko paistoi jo täyttä häkää, kun kömmin viimein vällyjen väliin. On sanomattakin selvää, että peruutin päivän luennot. Yövuorot töissä tulevat aika hyvään saumaan, kun päivärytmit ovat jo valmiiksi näin päälaellaan.
Näin on käynyt kerran aikaisemminkin: silloin kuin kirjoitin Kuuran ensimmäistä versiota, minuun iski vimmattu flow, ja juoksutin sormia näppäimistöllä yötä päivää. Se johtuu tarinan loppukohtauksesta. Tunnelma on todella jännittävä, enkä voi työntää kässäriä syrjään, ennen kuin olen päässyt loppuun asti. Tätä voinee pitää hyvänä merkkinä? Kenties tarinan loppukohtaukset ovat vetäviä, en osaa sanoa. Minuun valitsemani juonikäänteet kyllä uppoavat.
Olen huomannut, että tarinani pyrkivät monesti provosoimaan lukijaa jollain tapaa. En halua, että kaikki on tyyntä ja ennalta-arvattavaa, vaan jotain yllättävää on iskettävä tiskiin. Mutta missä vaiheessa yllätys saa negatiivisen sävyn? Missä vaiheessa lukijan odotukset pettyvät? Jälleen genre-kysymys nousee eteen. "Muista mille lukijakunnalle kirjoitat, ja varmista, että loppuratkaisu vastaa heidän odotuksiaan." Genre-sana ja minä emme ole ystäviä. Tuntuu, että genre rajoittaa ja kieltää käyttämästä tiettyjä juonikäänteitä.
Ennen kuin sanon mitään muuta, haluan korostaa, että toki ymmärrän kuinka tärkeää funktiota genre ajaa. Lyhyesti sanottuna: ilman sitä lukija ei voisi löytää mieleistään luettavaa ja pysyä erossa niistä teksteistä, joita kammoksuu. Mutta mitä jos genreä ei ajattele kirjoitusprosessin aikana? Tällä hetkellä en oikein tiedä mihin genreen Kuuran niputtaisin. Nuorten aikuisten romaani se ehdottomasti on, mutta mitä muuta? Sitä ei voi lajitella puhtaasti paranormaaliksi rakkausromaaniksi, koska loppukohtaus vetää maton romantiikkagenren alta (tästä on hankala keskustella enempää, mikäli tarinaa ei ole itse lukenut).
Pitäisikö olla rohkea ja provosoida lukijaa, vai seilata turvallisilla vesillä ja pyrkiä miellyttämään? Tiedän kumman vaihtoehdon valitsisin, jos olisin valmiiksi rikas bestsellerkirjailija.
Valitettavasti en ole.
Ja kustantaja julkaisee vain teoksia, jotka taatusti myyvät. Kustantaja vaatii teokselle genren.

P.S. Kuura tarvitsee koelukijoita, jotta saisin puolueettomia mielipiteitä (erityisesti) loppuratkaisusta. Siispä, mikäli jollakulla on aikaa/halua/jaksamista ottaa tämä anarkistinen pienokaiseni syynättäväkseen, olisin tuhannesti kiitollinen. Aloitan kolmannen editointikierroksen tänään - ja yritän mennä aikaisemmin nukkumaan.