Palautetta ja kevätallergiaa

Tervehdys! Juuri nyt kirjoitan tätä silmät kutisten ja nenä tukkoisena. Käytettyjä nenäliinoja on kasoittain tuossa vieressä. Kärsin siis kevätallergiasta - pahasta sellaisesta. Jostain syystä tämä kevät on ollut rajumpi kuin edellisvuodet. Tai sitten allergiani on pahentunut. Nuha vie yöunet ja laskee mielialaa väkisinkin. Niille, jotka eivät kyseisestä vaivasta kärsi: voi olkaa onnellisia! Ette tiedä miten ärsyttävältä vaivalta vältytte. Kevät olisi muuten niin ihanaa aikaa, mutta on hieman hankala nautiskella kun ei voi hengittää. Minuun ei siis Duactit jai Zyrtecit näytä tehoavan. Ensi viikolla täytynee mennä YTHS:lle hakemaan vahvempia troppeja tähän vaivaan, eihän tästä muuten tule mitään.

Mutta on tässä viikossa ollut hyvätkin puolensa. Sain nimittäin ensimmäisen lukijapalautteeni Kuurasta. Olen ollut niin ihmeissäni, jännittynyt ja onnellinen, että varmaan kokeneemmat kirjoittajaharrastajat vain pudistelisivat päätään. Ei tämän niin ihmeellistä pitäisi olla... mutta kun se vaan on! On tuntunut melkein siltä, että olisin julkaissut jotain. Ihan hölmöä, tiedän, mutta tämä "pöytälaatikosta ulos tuleminen" oli minulle iso juttu. On eri asia antaa käsikirjoitus siskolle luettavaksi, koska sisko on tuttu ja tietää tyylini kirjoittaa. Nyt reviiriä on kuitenkin laajennettu ja se tuntuu oudolta. Enimmäkseen olen innoissani ja kiherrän, mutta välillä tulee lyhyitä hetkiä, kun toivoisin voivani vetää kässärini takaisin pöytälaatikkoon "turvaan". Välillä nolostuttaa, että hitto kun siellä on se yksi kohtaus... ja hemmetti se toinenkin. Tarina on lähtöisin minun kynästäni, mutten osaa aina seistä sen takana. Haluaisin kyllä. Ja välillä pystynkin. Välillä olen tarinasta ylpeä ja uskon siihen vahvasti, mutta suhtautuminen kirjoituksiini näin jälkeenpäin on aina ollut kovin maanisdepressiivistä. 
Ensimmäinen lukijapalautteeni oli hyvin miellyttävää luettavaa. Se pönkitti itsetuntoani Kuuran suhteen ja sai minut entistä varmemmaksi siitä, että aion vielä jonain päivänä julkaista nuorenromaanin. Se taas haluanko yrittää julkaista juuri Kuuraa esikoisteoksenani, on eri asia. Haluanko ihmisten lukevan ensimmäisenä Kuuran ja arvioivan muita julkaisujani sitten aina tämän teoksen kautta? Sitä täytynee vielä miettiä.

Vaihdoin tarinan loppuratkaisun viikko sitten. Alkuperäinen loppuratkaisu, jota edellisessä blogiviestissäni pohdin, oli liian perustelematon. Pidän vanhaa loppuratkaisua edelleen hyvin toteutettuna ja jännittävänä, mutta se ei ole lukijaystävällinen. Sen sijaan uskon, että nykyinen loppuratkaisu miellyttää monia. Ensimmäisen lukijapalautteeni tukee tätä väitettä.
Uusi loppuratkaisu oli sitä paitsi nopea ja vaivaton kirjoittaa. Se, kuinka kirjoitin 30 liuskaa kahdessa päivässä (7792 sanaa), kertoo jotain flowstani. Tuota tekstimäärää en kovin monena päivänä ole ylittänyt. Kuuntelen aina kirjoittaessani musiikkia, joka auttaa minua heittäytymään kohtauksen tunnelmaan. Rakastuin suuresti allaollevaan kappaleeseen viimeisiä kohtauksia kirjoittaessani. Laulun sanat sopivat kuin nyrkki silmään.

Lukijan odotukset

Kandin tekeminen on viivästynyt.
Kuuran toinen editointikierros on nyt tehty. Tällä kertaa korjattavaa oli enemmän kuin kärpäsiä lihatorilla, koska olin päättänyt muuttaa kaikki dialogit kirjakielestä puhekieleen. Työtä oli hirvittävät määrät, mutta näin jälkeenpäin ajatellen olen tyytyväinen, että valitsin tämän ratkaisun. Puhekielisyys puhalsi tekstiin eloa! Se teki henkilöhahmoista tunnistettavampia. En ymmärrä, miksen ole ennen tajunnut tätä. Minulla on paljon huumorintajuisia miespuoleisia ystäviä, joiden läpänheitosta saa herkullisia dialogiotoksia kässäreihin tuomaan huumoria. Miksen ole hyödyntänyt sitä aikaisemmin? Dialogista tuli ehdottomasti parempaa (vaikka se toki vaatii vieläkin rutkasti höyläämistä).

Kuura on siis askeleen lähempänä valmistumistaan. Innostuin viikonloppuna editoimaan tekstiä niin, että menin viime yönä (tai tarkemmin sanottuna tänä aamuna) kello kahdeksalta nukkumaan. Niinpä. Aurinko paistoi jo täyttä häkää, kun kömmin viimein vällyjen väliin. On sanomattakin selvää, että peruutin päivän luennot. Yövuorot töissä tulevat aika hyvään saumaan, kun päivärytmit ovat jo valmiiksi näin päälaellaan.
Näin on käynyt kerran aikaisemminkin: silloin kuin kirjoitin Kuuran ensimmäistä versiota, minuun iski vimmattu flow, ja juoksutin sormia näppäimistöllä yötä päivää. Se johtuu tarinan loppukohtauksesta. Tunnelma on todella jännittävä, enkä voi työntää kässäriä syrjään, ennen kuin olen päässyt loppuun asti. Tätä voinee pitää hyvänä merkkinä? Kenties tarinan loppukohtaukset ovat vetäviä, en osaa sanoa. Minuun valitsemani juonikäänteet kyllä uppoavat.
Olen huomannut, että tarinani pyrkivät monesti provosoimaan lukijaa jollain tapaa. En halua, että kaikki on tyyntä ja ennalta-arvattavaa, vaan jotain yllättävää on iskettävä tiskiin. Mutta missä vaiheessa yllätys saa negatiivisen sävyn? Missä vaiheessa lukijan odotukset pettyvät? Jälleen genre-kysymys nousee eteen. "Muista mille lukijakunnalle kirjoitat, ja varmista, että loppuratkaisu vastaa heidän odotuksiaan." Genre-sana ja minä emme ole ystäviä. Tuntuu, että genre rajoittaa ja kieltää käyttämästä tiettyjä juonikäänteitä.
Ennen kuin sanon mitään muuta, haluan korostaa, että toki ymmärrän kuinka tärkeää funktiota genre ajaa. Lyhyesti sanottuna: ilman sitä lukija ei voisi löytää mieleistään luettavaa ja pysyä erossa niistä teksteistä, joita kammoksuu. Mutta mitä jos genreä ei ajattele kirjoitusprosessin aikana? Tällä hetkellä en oikein tiedä mihin genreen Kuuran niputtaisin. Nuorten aikuisten romaani se ehdottomasti on, mutta mitä muuta? Sitä ei voi lajitella puhtaasti paranormaaliksi rakkausromaaniksi, koska loppukohtaus vetää maton romantiikkagenren alta (tästä on hankala keskustella enempää, mikäli tarinaa ei ole itse lukenut).
Pitäisikö olla rohkea ja provosoida lukijaa, vai seilata turvallisilla vesillä ja pyrkiä miellyttämään? Tiedän kumman vaihtoehdon valitsisin, jos olisin valmiiksi rikas bestsellerkirjailija.
Valitettavasti en ole.
Ja kustantaja julkaisee vain teoksia, jotka taatusti myyvät. Kustantaja vaatii teokselle genren.

P.S. Kuura tarvitsee koelukijoita, jotta saisin puolueettomia mielipiteitä (erityisesti) loppuratkaisusta. Siispä, mikäli jollakulla on aikaa/halua/jaksamista ottaa tämä anarkistinen pienokaiseni syynättäväkseen, olisin tuhannesti kiitollinen. Aloitan kolmannen editointikierroksen tänään - ja yritän mennä aikaisemmin nukkumaan.

Kun kässärin alku ei miellytä

Olen ollut tänään hyvin levoton. Pohdin jatkuvasti Kuuraa ja Arkkia ja sitä, kuinka voisin muokata näistä kahdesta käsikirjoituksestani rakenteellisesti parempia. Olen jo keskinyt muutaman keinon, mutta tuleva työmäärä pistää ahdistamaan. Samalla pelkään, että editointini vie käsikirjoitukset huonompaan suuntaan.

Juuri nyt olen päättänyt keskittyä Kuuraan, mutta Arkin maailma on yhä tuoreena mielessäni, ja siitä on hankala päästää irti. Tämä johtaa siihen, etten pysty keskittymään kunnolla kumpaankaan käsikirjoitukseen, ja ajatukseni poukkoilevat sekavasti tarinasta toiseen. En ole tyytyväinen mihinkään.
Onneksi Kuura on selvästi Arkkia pidemmällä valmistumisprosessissaan, eikä sen lukeminen enää kirvele silmiä niin kuin alussa. Aikaisemmilla editointikierroksilla olen saanut sen rakenteen johdonmukaiseksi ja kieliasun siistiksi. 

Ehkä suurin ongelma Kuurassa on tällä hetkellä sen aloitus. Olen siitä hyvin epävarma. Pohdin, voiko romaanin alku olla liian hektinen. Onko paha jos toiminta lähtee käyntiin heti ensimmäisestä sivusta alkaen? Kuuran ensimmäinen luku on hyvin jännittävä. Sen jälkeen tarinan kulku tasoittuu, arkistuu ja kerää sitten taas vähitellen uutta jännitettä, joka huipentuu loppukohtauksiin. 
Sisareni mielestä nopea (jopa hengästyttävä) aloitus on hyvä. Hän käski pitää sen sellaisenaan. Itse en kuitenkaan ole varma pidänkö siitä. On totta, että tämä kohtaus on se, josta varsinainen tarinani saa alkunsa, mutta pitäisikö alkuun kuitenkin lisätä muutama sivu rauhallista tarinaan johdattelua? Juuri nyt en saa päähäni ainuttakaan teosta, joka olisi heti ensimmäisestä sivustaan lähtien pamahtanut käyntiin takaa-ajokohtauksella. 

Tiedän, että epävarmuuteeni voisi auttaa useiden koelukijoiden mielipiteet. Vielä toistaiseksi en ole kuitenkaan uskaltanut etsiä käsikirjoituksilleni koelukijoita. Tiedä sitten olenko liian epäileväinen vai liian epävarma, mutta tähän mennessä olen antanut käsikirjoitukseni vain sisareni luettavaksi. Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelua olen harkinnut kokeilevani, mutta sieltä vastauksen saaminen kestää. 

Olisi kieltämättä helppoa, jos joku ulkopuolinen kommentoisi tekstiä ja neuvoisi mitä minun pitää tehdä. Että tällä ja tällä keinolla saat tarinasi kukoistamaan. Tee näin. 

Toisaalta koelukijatkaan eivät voi tehdä lopullista työtä puolestani. He voivat vain johdatella ja ehdottaa mahdollisia ratkaisuja. Loppujen lopuksi minun on itse osattava nähdä mikä käsikirjoitukselleni on parasta. Kenties juuri tässä se todellinen taito vasta punnitaankin.

Ensimmäinen editointikierros

Koulussa on meneillään perioditauko, mikä on mahdollistanut ahkeran editointiurakkani tällä viikolla. Sain tänään Arkin ensimmäisen editointikierroksen päätökseen. Liuskoja kässäristä poistui jo kymmenisen kappaletta, mutta se ei vielä tunnu riittävältä. Tiedän, ettei romaanikäsikirjoituksen pituuteen pitäisi kiinnittää liikaa huomiota, koska laatuhan se ratkaisee eikä pituus, mutta.... mutta silti minusta 350 liuskaa tuntuu liian paljolta. Mitä se olisikaan painetussa kirjassa? Päälle viisisataa sivua ainakin. Se on liikaa. Tekstiä pitää vielä poistaa rankalla kädellä.
Mielessäni pyörii kyllä parikin kässärini kohtausta, jotka voisi poistaa ilman että juoni kärsisi yhtään, mutta se veisi heti roppakaupalla syvyyttä henkilöhahmoistani. Mikä siis neuvoksi? Kai nuo kohtaukset täytyy vain urheasti poistaa ja ajatella, että voin aina halutessani kopioida ne takaisin ensimmäisen version tiedostosta. Ehkä vielä ajan kanssa kasvan yhteen leikatun kässärini kanssa enkä enää kaipaa poistettuja kohtauksia. Ken tietää.

Tällä hetkellä olen uupunut. En tiedä tuleeko väsymykseni ilmi jo pelkästään tämän tekstin välityksellä. Se, kuinka ihmiset usein valittavat editoinnin haasteellisuudesta, on täysin perusteltua. Editoiminen on rankkaa. Mikään muu ei saa mieltä yhtä apeaksi kuin se, ettei editoitu teksti näytä yhtään sen paremmalta kuin raakaversiokaan.

Olen selvästikin ensimmäisten versioiden tyttöjä. Rakastan kirjoittamista silloin, kun voin vain lentää tarinani mukana. Sen sijaan tämä pikkutarkka syynääminen käy voimille ja lannistaa. Paljon työntekoa on vielä edessä. Näen vuoren, jonka katsominenkin saa lihakset tärisemään.
Eipähän tarvitse miettiä mitä tekisin vapaa-ajallani.

Blogiviestini toinen aihe koskee väkivaltaa nuortenkirjoissa. Olen pohtinut tätä aihetta paljon viime aikoina. Kiitos Arkin. Kuten jo aikaisemmassa blogiviestissäni olen maininnut, Arkki on tunnelmaltaan melankolisempi kuin useimmat muut tekstini. Tämä ei välttämättä ole ongelma, koska Arkin maailma on melankolinen ja tarina rakentuu sen ympärille. Spefitarinani sijoittuu dystopiseen miljööseen. Kuitenkin nyt ensimmäisen editointikierroksen jälkeen tulin todenneeksi itselleni, etten ole kirjoittanut pelkästään melankolisinta tarinaani, vaan myös väkivaltaisimman.
Minä en ole herkkähipiäinen. Päinvastoin. Minua on jopa moitittu paatuneeksi sen perusteella, millaisia elokuvia suosin.
Perustelemattoman väkivaltamässäilyn kannattaja en kuitenkaan ole. Vaikka siedän väkivaltaa televisiossa ja kirjoissa, en halua, että katsojan/lukijan huomio kiinnittyy yksinomaan väkivaltaan - siinä vaiheessa mennään metsään ja pahasti.
Aikaisemmin en ole liittänyt tarinoihini Disney-klassikoissa esiintyviä väkivaltakohtauksia rankempia kuvauksia. Väkivalta kässäreissäni ei ole aiemmin hypännyt silmille, eikä kukaan lukijoistanikaan ole maininnut asiasta. Arkki teki nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa poikkeuksen.
Kuvaan kässärissä muutamia tabu-aiheita sensuroidusti. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka Arkissa tapahtuu väkivaltaisuuksia, en välttämättä kuvaa itse tapahtumia. Siitä huolimatta tapahtumat jättävät jälkeensä todella raskaan tunnelman. Ja toki raskaaseen tunnelmaan pyrinkin, mutta välillä jään miettimään onko tämä nyt oikeasti liikaa. Minä kirjoitan nuorille aikuisille. Miten paljon kustantaja sietää väkivaltaa tässä kirjagenressä?

Olen edelleen sitä mieltä, että Arkista tulee oikein mainio trilogia, kunhan saan sen kirjoitettua valmiiksi. Voi kuitenkin olla, että joudun poistamaan osan tarinan tapahtumista, jottei kokonaisuus olisi liian kova. Vähänhän tämä ärsyttää jo nyt, mutta joissain asioissa on vain nöyrryttävä valtavirran tahtoon.