Ensimmäinen editointikierros

Koulussa on meneillään perioditauko, mikä on mahdollistanut ahkeran editointiurakkani tällä viikolla. Sain tänään Arkin ensimmäisen editointikierroksen päätökseen. Liuskoja kässäristä poistui jo kymmenisen kappaletta, mutta se ei vielä tunnu riittävältä. Tiedän, ettei romaanikäsikirjoituksen pituuteen pitäisi kiinnittää liikaa huomiota, koska laatuhan se ratkaisee eikä pituus, mutta.... mutta silti minusta 350 liuskaa tuntuu liian paljolta. Mitä se olisikaan painetussa kirjassa? Päälle viisisataa sivua ainakin. Se on liikaa. Tekstiä pitää vielä poistaa rankalla kädellä.
Mielessäni pyörii kyllä parikin kässärini kohtausta, jotka voisi poistaa ilman että juoni kärsisi yhtään, mutta se veisi heti roppakaupalla syvyyttä henkilöhahmoistani. Mikä siis neuvoksi? Kai nuo kohtaukset täytyy vain urheasti poistaa ja ajatella, että voin aina halutessani kopioida ne takaisin ensimmäisen version tiedostosta. Ehkä vielä ajan kanssa kasvan yhteen leikatun kässärini kanssa enkä enää kaipaa poistettuja kohtauksia. Ken tietää.

Tällä hetkellä olen uupunut. En tiedä tuleeko väsymykseni ilmi jo pelkästään tämän tekstin välityksellä. Se, kuinka ihmiset usein valittavat editoinnin haasteellisuudesta, on täysin perusteltua. Editoiminen on rankkaa. Mikään muu ei saa mieltä yhtä apeaksi kuin se, ettei editoitu teksti näytä yhtään sen paremmalta kuin raakaversiokaan.

Olen selvästikin ensimmäisten versioiden tyttöjä. Rakastan kirjoittamista silloin, kun voin vain lentää tarinani mukana. Sen sijaan tämä pikkutarkka syynääminen käy voimille ja lannistaa. Paljon työntekoa on vielä edessä. Näen vuoren, jonka katsominenkin saa lihakset tärisemään.
Eipähän tarvitse miettiä mitä tekisin vapaa-ajallani.

Blogiviestini toinen aihe koskee väkivaltaa nuortenkirjoissa. Olen pohtinut tätä aihetta paljon viime aikoina. Kiitos Arkin. Kuten jo aikaisemmassa blogiviestissäni olen maininnut, Arkki on tunnelmaltaan melankolisempi kuin useimmat muut tekstini. Tämä ei välttämättä ole ongelma, koska Arkin maailma on melankolinen ja tarina rakentuu sen ympärille. Spefitarinani sijoittuu dystopiseen miljööseen. Kuitenkin nyt ensimmäisen editointikierroksen jälkeen tulin todenneeksi itselleni, etten ole kirjoittanut pelkästään melankolisinta tarinaani, vaan myös väkivaltaisimman.
Minä en ole herkkähipiäinen. Päinvastoin. Minua on jopa moitittu paatuneeksi sen perusteella, millaisia elokuvia suosin.
Perustelemattoman väkivaltamässäilyn kannattaja en kuitenkaan ole. Vaikka siedän väkivaltaa televisiossa ja kirjoissa, en halua, että katsojan/lukijan huomio kiinnittyy yksinomaan väkivaltaan - siinä vaiheessa mennään metsään ja pahasti.
Aikaisemmin en ole liittänyt tarinoihini Disney-klassikoissa esiintyviä väkivaltakohtauksia rankempia kuvauksia. Väkivalta kässäreissäni ei ole aiemmin hypännyt silmille, eikä kukaan lukijoistanikaan ole maininnut asiasta. Arkki teki nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa poikkeuksen.
Kuvaan kässärissä muutamia tabu-aiheita sensuroidusti. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka Arkissa tapahtuu väkivaltaisuuksia, en välttämättä kuvaa itse tapahtumia. Siitä huolimatta tapahtumat jättävät jälkeensä todella raskaan tunnelman. Ja toki raskaaseen tunnelmaan pyrinkin, mutta välillä jään miettimään onko tämä nyt oikeasti liikaa. Minä kirjoitan nuorille aikuisille. Miten paljon kustantaja sietää väkivaltaa tässä kirjagenressä?

Olen edelleen sitä mieltä, että Arkista tulee oikein mainio trilogia, kunhan saan sen kirjoitettua valmiiksi. Voi kuitenkin olla, että joudun poistamaan osan tarinan tapahtumista, jottei kokonaisuus olisi liian kova. Vähänhän tämä ärsyttää jo nyt, mutta joissain asioissa on vain nöyrryttävä valtavirran tahtoon.

9 kommenttia

  1. Jos kerrot tekstisi sanamäärän niin voin heittää arvion taitetun tekstin liuskamäärästä :) Olen itse tottunut pelaamaan sanamäärien, en A4 -liuskojen kanssa, ehkä siksi että en itse tulosta tekstiä juuri koskaan.

    Editointi on tylsää! Minä jumitan koska en osaa päättää mitä tekstiä alan editoida esikoisromaanin ohella :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei hienoa! Itse en ole tottunut sanojen laskemiseen (paitsi Nanowrimossa), vaikka myönnän toki se antaa hieman paremmin tietoa tekstin pituudesta kuin liuskat. Hetkinen vain, niin tarkistan Arkin sanamäärän... Tosi kiva muuten, että pystyt heittämään arvion! Itseäni nämä asiat aina kovasti kiinnostavat, koska olen hyvin visuaalinen ihminen.
      .
      Okei, eli Arkissa sanoja on tällä hetkellä 89 519.
      Kuura on hieman lyhyempi, siinä sanoja on vain 70 246.

      Tiedän, että etenkin Arkki on vielä aivan liian rönsyilevä. Spefiä tai ei, en haluaisi sen ylittävän missään nimessä 450 sivua painetussa muodossaan.

      Poista
    2. Mulla on kässärin taitetussa versiossa sanoja päälle 40 000 ja sivuja reilu 200. Eli vois ajatella, että 80 000 sanan kässäri olisi taitettuna noin 400 sivua tai vähän päälle.

      Tähän on olemassa joku laskukaavakin, mutta tämähän riippuu paljon siitä millainen taitto on...

      Poista
    3. Kiitos paljon! Kyllä nuo olettamukset ovat melko hyvin suuntaa-antavia. Minusta on parempi olla edes jotenkuten tietoinen siitä kuinka laajasta tarinasta omasta kässäristään on kyse. Nyt, kun olen poistanut tekstistäni muutaman ylimääräisen kohtauksen, olen tyytyväinen pituuteen. Yritän siis olla enää kiinnittämättä huomiota siihen.

      Poista
  2. Oletko lukenut Kirjoita nuorille -opasta? Siinä mielestäni sivuttiin kustantajien suhtautumista väkivaltaan ja seksiin nuortenkirjoissa. Itse en pidä väkivaltaisista jutuista tv:ssä enkä kirjoissakaan juuri, mutta usein se johtuu siitä miten asiat esitetään. Olen suuttunut monille nuortenkirjoile siksi, että niissä suhtaudutaan väkivaltaan hälläväliä asenteella ja pikkujuttuna.

    Minäkin lasken sanamääriä ennemmin kuin liuskoja, liuskamäärä riippuu niin paljon kaikista asetuksista, että se vaihtelee joka kirjoittajalla. :) Mutta toki liuskojakin tulee seurattua, kun tykkään tulostaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo siis minuakin ärsyttää aina, jos väkivaltaa kuvataan "diipadaapa"-asenteella. Näin tapahtui monesti esim. Nälkäpeleissä, enkä voinut kuin kallistella päätäni. Toisaalta taas ehkä juuri tämä on syynä siihen, miksi oma kässärini on tällä hetkellä niin raskas. Minä en päästä hahmojani niin vähällä, jos jotain ikävää tapahtuu. Vaikka väkivaltaista kohtausta ei "paikan päällä" kuvattaisikaan, vaan asiasta vain mainittaisiin, jätän mieluummin trauman vellomaan henkilöni päähän kuin jatkaisin juonen kirjoittamista muina miehinä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Toisaalta trauman liiallinen alleviivaaminen voi olla amatöörimäistä... Pitää taas muistuttaa itseäni "näytä, älä kerro" -säännöstä.

      Tuota mainitsemaasi opasta en ole koskaan lukenut. Vau! Nyt hävettää... Tuo voisi nimittäin oikeasti olla hyödyllinen opas minulle. Onko se miten uusi? Varmaan löytynee ihan tavallisesta kirjastosta?

      Poista
    2. Toisaalta Nälkäpeleissä henkilöt traumatisoituivat väkivallasta, joten ei näytetty että se olisi ihan seurauksetonta, toisaalta leffaversiossa on kyllä väkivallalla mässäilyä. Paranormaaleissa romansseissa tätä tuntuu olevan ihmeen paljon (Houkutus esim., ja Käärmeenlumoojan jatko-osassa olin pettynyt henkilöitten hälläväliä asenteeseen harjoittamaansa väkivaltaa kohtaan, vaikka kirjassa muuten olikin mukaansatempaavuutta.)

      Eiköhän löydy, se on Terhi Rannelan kirjoittama, en kyllä muista kuinka vanha, mutta kyllä se muistaakseni tältä vuosikymmeneltä on. :) Kannattaa tutustua, vaikka aika ohkainen se on.

      Poista
    3. Piraijakuiskaajaa lukiessa huomasin kyllä saman asian! Tuntui vain, että kaikki väkivalta perusteltiin faunoidien "eläinpuolella". Ei se minua lukiessa sinänsä häirinnyt, mutta hällä-väliä-asenne vei kyllä uskottavuutta tarinalta.

      Mietin vielä sitä, että missä menee mässäilyn raja. Tai siis, todella selkeä mässäily on tietysti helppo tunnistaa (esim. Stephen Kingin "Uinu, uinu lemmikkini"), mutta tapahtuuko mässäilyä esimerkiksi tässä uusimmassa "Outolintu" -nuortenromaanissa? Nälkäpelissä tapahtuu paljon pahaa, mutta asiat kuvataan usein äärimmäisen pelkistetysti, melkein kuin kertoja puhuisi juuston viipaloinnista eikä siitä kuinka joku saa areenalla kirveen päähänsä. Ehkä juuri tästä syystä elokuvaversio tuntui niin paljon rajummalta (??). En tiedä, ainakin minulle lukukokemus oli osaltaan hämmentävän kylmä. :/

      Poista
    4. Joo, samaa mietin - onhan heissä kuitenkin ihmispuolikin, joten tuntui epäuskottavalta perustella väkivaltaa (ja mustasukkaisuutta ja omistushalua jne.) faunoidien eläinpuolella. Sitä paitsi en usko, että oikeassa elämässä vihollisiakaan voi tappaa ilman että se aiheuttaa jotain tunteita.

      Tuo on totta Nälkäpelin suhteen, mutta toisaalta tulkitsin sen niin, että kun kaikki Nälkäpelin ihmiset olivat lapsesta asti nähneet järjetöntä väkivaltaa, he olivat jotenkin turtuneet siihen. En usko että siihen koskaan kokonaan turtuu, mutta kuitenkin.

      Outolintua en ole lukenut ja Uinu uinu lemmikistä on paljon aikaa. Mutta lasken mässäilyksi kaiken viihdeväkivallan, joka ei ole juonen kannalta olennaista, kunhan laitetaan väkivaltaa kun se mukamas näyttää hyvältä, ja sellaisen, joka ohitetaan pikkujuttuna.

      Poista