Kiitos koelukijoille!

Sain tänään viimeisen koelukijapalautteeni Kuurasta. Voisiko olla parempaa tapaa aloittaa viikonloppu kuin oman kässärin uunituoretta lukijapalautetta läpikäymällä? :) Suuret kiitokset vielä kerran Ahmu, Satsu ja vaarna! Olette tehneet ison urakan, enkä voi kyllin korostaa kuinka kiitollinen olenkaan saamastani avusta. Kaikki kommentit ovat olleet todella kattavia, hyvin perusteltuja, eikä kolmella palautteenantajallani luojan kiitos ollut kovin suuria erimielisyyksiä siitä, mihin suuntaan kässäriä pitäisi viedä. Juuri nyt minulla on Kuuran suhteen aika selvät sävelet. Voin viimeinkin aloittaa raivokkaan editointiurakan, joka näillä näkymin ei kyllä päätykään vanhojen suunnitelmieni mukaan kesäkuuhun, vaan jatkuu vähintään syksyyn asti. Hommaa on sen verran paljon. Saan siis sanoa heiheit Otavan nuortenkirjakisalle, mutta samapa tuo. Juuri nyt haluan keskittyä vain Kuuraan.

Aloitan suuren editointiurakan perinteisellä kynä/paperi-tekniikalla: listaan paperille kohta kohdalta kaikki editointia kaipaavat huomiot ja yliviivaan niitä sitä mukaan, kun saan editointia eteenpäin. Kiinnittäisin listan jääkaapin oveen, mutta näin vapun alla opiskelijakavereitani ramppaa asunnolla sen verran tiuhaan tahtiin, että taidan suosiolla piilottaa to do -listani vaatekaappini sisäoveen. Vaatekaapin ovessa lista on turvallisesti piilossa uteliailta katseilta, mutta itse törmään siihen kuitenkin useamman kerran päivässä. Eipähän pääse editointivelvollisuudet unohtumaan.

Siitä se lähtee. Ei taida yksi A4 riittää.
Mikähän siinä muuten on, etten vieläkään tykkää vastailla ihmisten kysymyksiin kirjoittamisestani? Monet kyllä tietävät, että kirjoitan, mutta vain läheisimmät tietävät, ettei kässäreistäni kannata udella tarkentavia tietoja. Jopa avokkini on oppinut hyväksymään, että minua saa kyllä yleisellä tasolla kannustaa kirjoittamaan ja onnitella sitten ensimmäisen version valmistumisesta, mutta siinä se raja sitten meneekin. Kässärin juonesta puhuminen ei vain tunnu hyvältä livenä. "Mistä sun kirja kertoo?" Ainakaan minä en osaa tiivistää kaikkea yhteen lauseeseen ilman, ettei kässäri kuulostaisi heti totaalisen typerältä ja lapselliselta.


Vai onko tämä vain sitä, etten ole vieläkään täysin sujut genreni kanssa? Muistan pitkään nolostelleeni sitä, että kirjoitin nuorille, ikään kuin nuortenkirjallisuus olisi ollut jotenkin huonompaa kirjallisuutta kuin aikuisille suunnattu kaunokirjallisuus. Ajan kuluessa tulin kuitenkin sujuksi asian kanssa. Harrastajaporukassa vastaan jo oikein tyytyväisenä, että kirjoitan yleensä spefiä nuorille aikuisille. Harrastaporukan ulkopuolella tilanne onkin sitten jo ihan toinen. Mistähän lie johtuu.

6 kommenttia

  1. Mukavaa, että meistä oli apua. :)

    Minullakin on tuota, että en oikein pidä siitä, jos minulle esitetään tuo kuuluisa "Mistä tarinasi kertoo?" -kysymys, vaikka se onkin luonnollisin kysymys, joka kirjoittamisharrastuksen ilmoittamisesta voikaan poikia. Veikkaan kyllä, että harmi johtuu ihan vain siitä, etten ole yleensä miettinyt jo kirjoitusvaiheessa sitä yhden virkkeen tiivistelmää, joka tietenkin pitäisi jokaisesta tarinasta pystyä miettimään, mutta jota en mieti etukäteen usein. Varsinkin nykyisen projektini kohdalla tuntuu aika mahdottomalta tiivistää tarinaa yhteen virkkeeseen (ellei siinä saa sitten olla miljoona sivulausetta ;), kun on kahta aikajanaa, jolla periaatteessa oma juonensa ja omat olosuhteensa jne. Toisaalta taidan vain nähdä tarinan liian monimutkaisesti - lukija luultavasti katsoo aikajanat yhdeksi kokonaisuudeksi, joka on vain pirstottu ajallisesti näytettäväksi eri kohdissa. Mitä se tietysti onkin, ei siinä mitään, minä vain näen tämän nyt niin hemmetin teknisistä lähtökohdista. :D

    Omat fiilikseni eivät taida kuitenkaan olla noloutta, siinä meissä on eroa. Minulla kyse on vain siitä, etten osaa tiivistää tarinoitani (yleensä) kovin järkevästi ja päädyn selittämään isosti, mistä tulee aika sekava kuva, mikä vuorostaan voi taas sitten johtaa harmiin siitä, kun tarinani kuulosti ihan idioottimaiselta vain siksi, etten osaa mainostaa sitä tehokkaasti.

    Ehkä se nolous siitä kaikkoaa, kun saat teoksen valmiiksi ja ehkä julkaistuakin? Kun itsekin alkaa mieltää homman työksi, eikä vain hassuksi piipertelyksi (jollaisena joskus kuvittelen läheisteni tämän työn itseni kohdalla näkevän). Mene ja tiedä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kiitos vielä kerran! :)

      Minäkin joskus luin ohjeen, että hyvän kässärin juoni tulisi voida tiivistää yhteen ytimekkääseen virkkeeseen. Tietysti voin tuollaisen tiivistelmän omistakin kässäreistä rakennella, mutta silloin virkkeestä tulisi aika pitkä ja monimutkainen kyhäelmä kaikkine sivulauseineen - ja uskon, ettei pari sivulausetta saisi tarinaa kuulostamaan yhtään sen paremmalta. :D Luulenpa, että juuri omaa kässäriä on hankala tiivistää yhteen lauseeseen, kun on niin perillä kaikista sivujuonista ja "epäolennaisuuksista". Muiden kässäreistä voin helposti tiivistellä lyhyet virkkeet. Esim. Twilight: "Bella muutaa Forksin pikkukaupunkiin, kohtaa vampyyripoika Edwardin ja rakastuu." Dorian Grayn muotokuva: "Dorian myy sielunsa ikuista nuoruutta vastaan, jolloin synnit ja ikä piirtyvät miehen muotokuvaan, mutta Dorian itse pysyy kauniina." Geishan muistelmat: "Chijo päättää tulla kaupungin halutuimmaksi geishaksi päästäkseen lähemmäs rakastamaansa miestä."
      Tadaa! :D

      Ja tosiaan en nolostu koskaan kirjoittamisharrastuksesta, vaan nimenomaan kässäreistä. Puhun oikein mielelläni siitä, miksi kirjoitan, kuinka kauan olen kirjoittanut ja niin edelleen, mutta kässäristä mieluusti vaikenen. Luulen kässäreideni kohderyhmän vaikuttavan tähän. Selittäisin esim. Kuuran juonen paljon mieluummin ikäiselleni tai minua nuoremmalle tytölle kuin päälle kaksikymppisille jätkille tai keski-ikäisille "hotakaisfaneille", joiden korviin paranormaali romantiikka kauhuelementteineen ei varmasti kuulosta kovin... hmm... vakuuttavalta.

      Mutta kyllä tämä tästä! Kuten jo aikaisemmin on käynyt ilmi, koin vastikään elämäni ensimmäiset "ulkopuolisten" lukijapalautteet käsikirjoituksestani. Kyllä tämä itsevarmuus kässäriäni kohtaan vielä vahvistuu jahka totun ajatukseen siitä, että kässäriäni voivat lukea muutkin ihmiset kuin minä itse. Sehän se unelmani nimittäin on: että voin yleisesti jakaa kirjoittamani tarinat muille ihmisille ja keskustella niistä.

      Poista
  2. Hyvä että sait hyödyllistä palautetta! Tsemppiä muokkaukseen!

    Minun muokkausmuistiinpanoni tapaavat tarkoittaa tulostettua kässäriä (M:n tapauksessa n. riisi paperia :-P) joka on täynnä erivärisillä kynillä tehtyjä merkintöjä. Ja toisaalta tiedostossa hirveä määrä kommentteja. Lisäsyitä sille miksi asuntoni on varsin kaoottinen, etenkin kun en osaa heittää vanhoja pinoja pois...

    Minäkään en tykkää kun kysytään "Mistä se kertoo?" Tiivistäminen on niin vaikeaa. Ja sitten pääjuonessani sattuu olemaan elementti josta en oikeastaan mielelläni puhu ihan kenelle tahansa ennen kuin tiedän miten ihminen suhtautuu kyseiseen asiaan. Vaikka pitäisi kai alkaa harjoitella siltä varalta että se joskus julkaistaan. ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi luoja, ehdin kirjoittaa sinulle jo kaksi kertaa saman vastauksen ja kaksi kertaa myös vahingossa poistin viestin, ennen kuin ehdin painaa "lähetä"-painiketta. Huoh. Ehkä kolmas kerta toden sanoo...

      Kiitos siis tsempeistä! :)
      Noudatin itsekin aiemmin samaa editointimenetelmää, eli tulostin kässärin paperille ja kirjoitin editointiehdotukset suoraan tekstiin. Tulostettu kässäri on vain niin syötävän ihanannäköinen, että sitä hypisteleekin mieluummin käsissään kuin tuijottaa vain tylsää Word-tiedostoa. Juuri nyt olen kuitenkin hyllyttänyt kyseisen toimintamallin parista syystä. Ensinnäkin a) muste ja paperi vain yksinkertaisesti maksavat liikaa b) mieleni kässärin suhteen muuttuu niin nopeasti, että on helpompaa tehdä korjaukset suoraan Wordiin, kun kirjoittaa kommentit paperille, sitten yliviivata ne taas ja kirjoittaa uudet tilalle c) ranteeni kipeytyy liiallisesta käsinkirjoittamisesta.
      Toki kässärin kirjoitusvirheet ja muut tökeryydet huomaa paremmin paperiversiosta. En tiedä olenko ainoa, mutta oma Wordini lopettaa kieliasun tarkistamisen siinä vaiheessa, kun tekstitiedosto leviää monisataasivuiseksi. Reilua. Joudun siis etsimään kielioppivirheitä omin silmin. Jostain syystä virheet pomppaavat helpommin esille tulostetusta versiosta. Tämän vuoksi aionkin tulostaa ja oikolukea vähintään yhden paperikopion Kuurasta, ennen kuin lähetän sen lopullista versiota kustantajalle.

      Kaikki kirjailijathan eivät muuten kommentoi julkaisujaan millään muotoa, vaan jättävät kaiken arvioinnin lukijan tehtäväksi. Toki näissä tapauksissa yleensä oletetaan, että kirjailija on valmiiksi tunnettu ja uteliaisuutta herättävä.

      Poista
  3. Hienoa että olet saanut palautteesta virtaa editointiin! :)

    Olen ymmärtänyt, ettei kovin moni kirjoittaja puhu kauheasti kirjoittamisesta ns. ei-kirjoittajille. Minä puhun mielelläni siskolleni ja avokilleni, mutta ystävät ja tuttavat pidän pimennossa. Ei siksi, että kirjoittamisessa olisi mitään noloa, vaan aiheiden markkinoinnin haastavuuden vuoksi.

    Jokaisessa kässärissäni on joku sellainen ominaisuus, joka kuulostaa äänen puhuttuna täysin kaistapäiseltä. En paljasta aiheita tässä, mutta hyvä vertailukohta on esim. Pasi Ilmari Jääskeläisen novelli "Missä junat kääntyvät", jossa on raiteilta karkaavia tappajajunia. Ei kuulosta kauhean "fiksulta", eihän? Novelli on kumminkin aivan loistava spefinovelli, joka palkittiin Atoroxilla aikanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vielä kerran palautteesta! :)

      Tuo heittämäsi esimerkki tappajunista on kyllä mainio esimerkki. Luulen, että 90% Stephen Kingin romaaneistakin kuulostaisivat myös tiivistettyinä vähintäänkin kaheleilta. Takakansitekstiin (ja kustantajalle lähetettävään saatekirjeeseen) nimetön kirjailija saakin sitten panostaa kahta kauheammin, mikäli omaan kässäriin liittyy jotain "hölmöltä kuulostavaa". Tässä on juurikin kyse mainitsemasti markkinoinnista.
      Voikohan muuten oman kässärin läpisaamisen tyriä jo siinä vaiheessa, kun kustis lukee saatekirjettä? Jos saatekirje on heikko, jaksaako kustantaja kiinnosta itse käsikirjoituksestakaan?

      Poista