Työ kesätoimittajana alkaa

Tänään oli ensimmäinen työpäiväni paikallislehden toimituksessa. Eilen illalla jännitin kovasti ja vielä tänä aamunakin mahassa kupli inhottavasti. Ruoka ei maistunut. Jännittäminen osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä ensimmäinen työpäiväni eteni oikein mukavasti. Minulla on oma, tilava työpiste ja ikkuna, josta katsella vihertäviä puita. Lyhyen perehdytyksen jälkeen minut lähetettiinkin tekemään haastattelua. Toimituksen auton avaimet lyötiin toiseen käteen ja järkkäri toiseen. Ja ei kun menoksi. Ei pidä miettiä liikaa.
Kirjoitin siis tänään ensimmäisen juttuni lehteen. Jälkifiilis on hyvä, vaikka tiedän senkin, että minun on nopeutettava tahtiani kirjoittajana, mikäli haluan pysyä toimituksen aikatauluissa jatkossa. Kirjoitan tällä hetkellä rauhalliseen tahtiin, välillä haaveillen ja puntaroin kirjoittamiani lauseita ihan liian tarkkaan. Tämä on hassua, sillä kirjoittaessani proosaa tyylini on täysin päinvastainen: sanat vain lentelevät paperille enkä liioin palaa tarkastamaan kirjoittamaani tekstiä. Tasapaino noiden kahden välillä on siis löydyttävä.

Tästä on tulossa oikea kirjoituskesä. Toivottavasti työni ei vaikuta halukkuuteeni editoida kässäriä. Editoiminen muutenkin tökkii juuri nyt. Olen ilmeisesti pitänyt sen surullisen kuuluisan liian pitkän kirjoitustauon, joka on aikaansaanut sen, että kirjoittamisen aloittaminen on entistäkin vaikeampaa. Mielikuvissani olen tiukasti sisällä kässäreideni maailmassa, mutta ajatusten tasolle intoni sitten jääkin.

Miksi kesällä kirjoitustahti aina hidastuu? Luulisi tämän upean ilman ja ihanien tuoksujen stimuloivan luomishaluja. Mutta ei.

Yritän seuraavaksi hieman epätoivoisempaa konstia: koska olen näin kesän ajaksi muuttanut lapsuudenkotiini asumaan, vaihdan huoneeseeni saman vanhan järjestyksen, joka huoneessani vallitsi silloin kun kirjoitin ensimmäisen käsikirjoitukseni, Bluesin. Ehkä nostalgiafiilis auttaa minua pääsemään kirjoitusblockista yli.


P.S. Luen tällä hetkellä Glen Duncanin kauhuromaania "Viimeinen ihmissusi". Ah, miten ihanaa lukea pitkästä aikaa hyvää, klassista ihmissusitarinaa! Kyseessä taitaa lisäksi olla trilogia, joten voin odottaa jatkossakin Liken suomentavan mielenkiintoista ihmissusikirjallisuutta.

Kirjailijaoppaat ja muusat

Minua kiinnostaisi tietää, millaisia kokemuksia ihmisillä on kirjoittamisoppaista - ja vielä tarkemmin sanottuna kirjailijaoppaista, eli niistä kirjoista, joissa kirjailija kirjoittamisen ohjeiden lisäksi avaa omaa henkilökohtaista elämäänsä. Tämä aihe kiinnostaa kovasti, koska olen opponoimassa huomenna erään seminaariryhmäläiseni kandia, joka käsittelee juuri kyseistä aihetta. Kandissa pohditaan sitä, minkälaisen kuvan kirjailijaoppaat antavat kirjoittavasta persoonsasta, kirjoitusprosessista ja kirjailijuudesta työnä. Otoksessa käytetään Mika Waltarin "Aiotko kirjailijaksi. Tuttavallisia keskusteluja kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää" -opasta, Stephen Kingin "Kirjoittamisesta: muistelmia leipätyöstä" -opasta, sekä Haruki Murakamin "Mistä puhun kun puhun juoksemisesta" -opasta. Vaikka otos on mukavan kattava, se ei kuitenkaan mielestäni kerro kaikkea etenkään suomalaisesta kirjailijuudesta harrastuksena ja ammattina. Tuo Waltarinkin teos on melko vanha (1935) ja suuri osa sen antamasta tiedosta on vanhentunutta. Osaisitteko siis suositella jotain nykyaikaisempia, suomalaisia kirjailijaoppaita, jotka olette kokeneet erityisen antoisiksi ja onnistuneiksi opaskirjoiksi? Voisin mainita niistä osan huomisessa opponoinnissani.

En ala avamaan opponoimaani kandia tähän sen tarkemmin, mutta nostan ylös joitain yleisiä ajatuksia, joita tämä aihe minussa herätti. Ensinnäkin tuo kirjailijakuva. Tarkasteltavien kirjailijaoppaiden ja käytettävän tutkimuskirjallisuuden valossa kirjailijan/kirjoittajan on omattava luonteessaan aina tietyt ominaisuudet: hänen on oltava pitkäjänteinen, sinnikäs ja täsmällinen. Hänen on oltava älykäs. Hänen on omattava luontaista, synnynnäistä lahjakkuutta, jota ei kovimmallakaan harjoittelulla voi saavuttaa. Etenkin Waltarin oppaan lukeneet ymmärtävät sen, kuinka kovat kriteerit kirjailijuudelle asetetaan.
Olen vähän hämilläni näistä väitteistä. Toki on totta, että kirjailijan on oltava kärsivällinen ja pitkäjänteinen, koska yleensä hyvän kässärin työstäminen kestää. Mutta entä tuo synnynnäinen lahjakkuus? Enpä tiedä.
En myöskään koe olevani äärimmäisen täsmällinen - en kirjoita ja lue joka päivä, en vaikka siihen olisikin mahdollisuus - joten tarkoittaako se, ettei minusta voi koskaan tulla hyvää kirjailijaa? Suoraan sanottuna nämä tutkimuskirjallisuuden väitteet yhdistettynä kirjailijaoppaisiin jossain määrin hermostuttavat. Kamalaa yleistystä.

Toinen, vähän hauskempi ajatus, joka jäi kandin lukemisen jälkeen päähäni pyörimään, oli ajatus kirjailijan muusista. Uskotteko te muusiin? Onko teillä omaa muusaa? Jos on, onko sillä mielikuvissanne konkreettinen hahmo? Muistan viime NaNoWriMo:sta sen, että Lahden write-ineissä vetäjä otti aina mukaansa Lahden NaNo-ninjojen maskotin. Se oli käsintehty ninja Ran Win Moo, joka oli sitä kokoluokkaa, että se mahtui istumaan kämmenellä. Sanoisin, että tuo otus oli ryhmän muusa.

Kuvan kandi on omani, ei opponoitavani.
P.S. Kevään ensimmäiset mansikat ostettu. Nams! Vaikka eiväthän nuo espanjalaiset vedä makeudellaan vertoja suomalaisille mansikoille. En malta odottaa sitä, kun voi mennä mansikkatilalle poimimaan omat laatikot täyteen mansikoita. Voi sitä tuoksua.

Henkilöhahmojen kuolemat

Yllätyin itsekin siitä, kuinka tiheään tahtiin olen parin viikon sisään bloggauksia kirjannut. Olen pyrkinyt käytäntöön "yksi viesti per viikko", mutta näin kuukauden mittaan minulla on ollut joko tekemisen puute tai jokin muu tarve avautua. Joka tapauksessa jatkan mieluusti uudella toimintamallillani.

Luin pitkästä aikaa erän Pottereita. Varmaan johtui niistä leffoista, joita Nelosella on pyörinyt viimeisten viikojen aikana. Tiedättekö, en usein itke kun luen kirjaa - en vaikka kyseessä olisi kuinka surullinen kohtaus tahansa. Itken ainoastaan elokuvia katsoessa tai Hans Zimmeriä kuunnellessa, mutta pari lukukokemusta on myös saanut aikaan saman äänettömän itkureaktion. Muistan niin tapahtuneen tasan kaksi kertaa elämäni aikana.

SPOILER WARNING!

Ensimmäinen kerta tapahtui silloin, kun liikutuin Faramirin ja Eowynin kohtaamisesta (maailman omituisen herkistyminen, tiedän), ja toinen kerta oli silloin kuin Sirius Musta kuoli. Tuskin olen maailman ainoa ihminen, joka on reagoinut näin voimakkaasti silloin, kuin oma lempihahmo heittää veivit. Pistäkäähän taustalle vielä soimaan tämä biisi, niin lopputulos on taattu.


Alexandre Desplat on nero. Kuinka kukaan voi sisällyttää tunnelmaa kirjasta niin hyvin kuin tuo score tekee? Siriuksen kuolema ei sinänsä liity kyseeseen soundtrackiin, mutta tuo musiikki luo samaa dramatiikkaa: tutut, rakkaat ihmiset kuolevat. Ne, joiden kanssa olet kasvanut ja joihin olet syvästi kiintynyt, tulevat kohtaamaan loppunsa. Täydellistä. Paskamaista. Mahtavaa.

Haluaisinkin kysyä seuraavaa: minkä henkilöhahmon kuolema on ollut teille se kaikista hirvittävin/yllättävin/shokeeraavin/itkuisin kokemus?

Minä en tiedä mitään Sirius Mustan kuolemaa pahempaa. Kuten olen aikaisempien blogiviestieni välityksellä antanut ymmärtää, minä en herkistele paljon tai murehdi henkilöhahmojen kohtaloita. Olen siinä määrin raisu ihminen, että tykkään musertaa romaanin juonen jollain mielenkiintoisella, mutta lohduttomalla tavalla. Parasta on, jos päähenkilö kuolee. Siriuksen tapauksessa en kuitenkaan tuntenut näin. En kokenut mielihyvää, en suostunut nielemään kyseisen kuoleman perusteluita, en suostunut näkemään kokonaisuutta. Olin vain tavattoman vihainen siitä, että Rowling oli päättänyt tappaa Siriuksen juuri silloin, kun ihmiset olivat oppineet rakastamaan häntä. Minun Siriukseni! Ei minun lempihahmoani. Ei sitä yhtä ainoaa, johon juuri kiinnyin. Ja vieläpä noin mitättömällä tavalla? Oliko se nyt sitten siinä?
Muistan alkuun olleeni vain puhtaasti shokissa ja lukeneeni kirjaa eteenpäin, mutta viimeistään Harryn raivokohtauksen kohdalla hajosin ja alkoin pyyhkiä kyyneleitä poskilta. Outoa. En muista koskaan aiemmin tunteneeni yhtä vahvasti kirjaa lukiessani - enkä sen paremmin tämän kokemuksen jälkeenkään. Juuri tämän vuoksi Siriuksen kuolema ja sen arvaamattoman voimakkaat tunnekohtaukset ovat pinttyneet sitkeästi muistiini. Olin nuori, olin totaalisen ihastunut kyseiseen fiktiiviseen hahmoon ja sitten - padaping padapung - kyseinen hahmo tapetaankin silmieni edessä.
Yritä siinä nyt sitten vielä innostua Pottereiden viimeisistä osista, kun Potter samoaa yksin metsissä ja miettii missä hänen oikeasti pitäisi olla. Lupin yritti pitkään korvata Siriuksen jättämää tyhjiötä, mutta sitten Rowling päätti tappaa hänetkin.
Kiitos. Kiitos paljon.

Muistaakseni kirjoitin spoiler warningin tuonne alkuun, minkä vuoksi toivon ettei kukaan saanut tästä tekstistä odottamattomia tai ei-toivottuja juonipaljastuksia osakseen. Internet on miinakenttä mitä spoilereihin tulee.