Henkilöhahmojen kuolemat

Yllätyin itsekin siitä, kuinka tiheään tahtiin olen parin viikon sisään bloggauksia kirjannut. Olen pyrkinyt käytäntöön "yksi viesti per viikko", mutta näin kuukauden mittaan minulla on ollut joko tekemisen puute tai jokin muu tarve avautua. Joka tapauksessa jatkan mieluusti uudella toimintamallillani.

Luin pitkästä aikaa erän Pottereita. Varmaan johtui niistä leffoista, joita Nelosella on pyörinyt viimeisten viikojen aikana. Tiedättekö, en usein itke kun luen kirjaa - en vaikka kyseessä olisi kuinka surullinen kohtaus tahansa. Itken ainoastaan elokuvia katsoessa tai Hans Zimmeriä kuunnellessa, mutta pari lukukokemusta on myös saanut aikaan saman äänettömän itkureaktion. Muistan niin tapahtuneen tasan kaksi kertaa elämäni aikana.

SPOILER WARNING!

Ensimmäinen kerta tapahtui silloin, kun liikutuin Faramirin ja Eowynin kohtaamisesta (maailman omituisen herkistyminen, tiedän), ja toinen kerta oli silloin kuin Sirius Musta kuoli. Tuskin olen maailman ainoa ihminen, joka on reagoinut näin voimakkaasti silloin, kuin oma lempihahmo heittää veivit. Pistäkäähän taustalle vielä soimaan tämä biisi, niin lopputulos on taattu.


Alexandre Desplat on nero. Kuinka kukaan voi sisällyttää tunnelmaa kirjasta niin hyvin kuin tuo score tekee? Siriuksen kuolema ei sinänsä liity kyseeseen soundtrackiin, mutta tuo musiikki luo samaa dramatiikkaa: tutut, rakkaat ihmiset kuolevat. Ne, joiden kanssa olet kasvanut ja joihin olet syvästi kiintynyt, tulevat kohtaamaan loppunsa. Täydellistä. Paskamaista. Mahtavaa.

Haluaisinkin kysyä seuraavaa: minkä henkilöhahmon kuolema on ollut teille se kaikista hirvittävin/yllättävin/shokeeraavin/itkuisin kokemus?

Minä en tiedä mitään Sirius Mustan kuolemaa pahempaa. Kuten olen aikaisempien blogiviestieni välityksellä antanut ymmärtää, minä en herkistele paljon tai murehdi henkilöhahmojen kohtaloita. Olen siinä määrin raisu ihminen, että tykkään musertaa romaanin juonen jollain mielenkiintoisella, mutta lohduttomalla tavalla. Parasta on, jos päähenkilö kuolee. Siriuksen tapauksessa en kuitenkaan tuntenut näin. En kokenut mielihyvää, en suostunut nielemään kyseisen kuoleman perusteluita, en suostunut näkemään kokonaisuutta. Olin vain tavattoman vihainen siitä, että Rowling oli päättänyt tappaa Siriuksen juuri silloin, kun ihmiset olivat oppineet rakastamaan häntä. Minun Siriukseni! Ei minun lempihahmoani. Ei sitä yhtä ainoaa, johon juuri kiinnyin. Ja vieläpä noin mitättömällä tavalla? Oliko se nyt sitten siinä?
Muistan alkuun olleeni vain puhtaasti shokissa ja lukeneeni kirjaa eteenpäin, mutta viimeistään Harryn raivokohtauksen kohdalla hajosin ja alkoin pyyhkiä kyyneleitä poskilta. Outoa. En muista koskaan aiemmin tunteneeni yhtä vahvasti kirjaa lukiessani - enkä sen paremmin tämän kokemuksen jälkeenkään. Juuri tämän vuoksi Siriuksen kuolema ja sen arvaamattoman voimakkaat tunnekohtaukset ovat pinttyneet sitkeästi muistiini. Olin nuori, olin totaalisen ihastunut kyseiseen fiktiiviseen hahmoon ja sitten - padaping padapung - kyseinen hahmo tapetaankin silmieni edessä.
Yritä siinä nyt sitten vielä innostua Pottereiden viimeisistä osista, kun Potter samoaa yksin metsissä ja miettii missä hänen oikeasti pitäisi olla. Lupin yritti pitkään korvata Siriuksen jättämää tyhjiötä, mutta sitten Rowling päätti tappaa hänetkin.
Kiitos. Kiitos paljon.

Muistaakseni kirjoitin spoiler warningin tuonne alkuun, minkä vuoksi toivon ettei kukaan saanut tästä tekstistä odottamattomia tai ei-toivottuja juonipaljastuksia osakseen. Internet on miinakenttä mitä spoilereihin tulee.

21 kommenttia

  1. Kirjoitin pitkän kommentin, joka pyyhkiytyi sitten julkaise-painiketta painaessani pois. *kirosanoja, lisää kirosanoja* Tässä siis tiivistetty versio (joka sisältää luonnollisesti SPOILEREITA):

    - Sirius on varmasti kirjamaailmassa se kaikista kamalin kuolema, joka on vastaan tullut. Lensi kirja minunkin makuuhuoneessani aikoinaan. :'D Olen vieläkin katkera, ja viimeistä elokuvaakin katsoessa Jamesin ja Lilyn ilmestyminen ei suoraan sanottuna liikuta enää tippaakaan Siriuksen rinnalla - Siriuksen ja Harryn kohtaaminen on se, joka kyynelkanavia kutittaa. :D Toki Lupininkin kohtalo kohahdutti - mutta enemmän sillä tuskastuneella "Pirun Rowling, pitikö nyt sitten koko Kelmien jengi listiä väen väkisin?!" -tavalla. :P

    - Television puolella taas pahimmat ovat olleet BBC:n Sherlock -sarjan Sherlockin kuolema (voi John!), Siskoni on noita -sarjan Pruen kuolema, sekä ennen kaikkea Supernaturalissa nähty Samin ensimmäinen kuolema. Se on kohtaus, jota en tule ikinä unohtamaan, ja kiroan vieläkin, ettei Samin isoveljeä näytellyt Jensen Ackles voinut saada Oscaria siitä jaksosta ja sitä seuraavasta - tippa tulee linssiin joka ainut kerta, kun Samin kuolemaa käsittelevät jaksot katson.

    - Elokuvien puolelta muistan erityisesti Tulikärpästen hauta -elokuvan (yksi lempielokuvistani, suosittelen lämpimästi), Englantilaisen potilaan sekä Third Star -nimisen elokuvan. Muitakin varmasti löytyy, mutta nämä tulivat ensimmäisinä mieleen.

    Ihanan kammottava aihe, odotan innolla muiden kommentteja aiheesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin on käynyt tuo sama, eli olen ensin kirjoittanut pitkän viestin ja sitten onnistunut poistamaan sen. Syö muuten kirjoitusmotivaatiota aika tehokkaasti... Myötätuntoni!

      Siriuksesta vielä hieman (kirjoitan tuohon Potter-keskusteluun sitten lisää). Luulen, että Siriuksen kuoleman hyväksyminen oli minulle niin vaikeaa senkin takia, että mies kuoli niin hävyttömän helposti. Plöts vain. Kaatui verhon taakse ja sinne jäi. Olisi nyt kamppaillut edes vähän. Tai sanonut viimeiset sanat tai jotain. Nyt tuli vain sellainen olo että: "Tässäkö tämä nyt oli? Sirius kuoli? Häh?" Lupinin kuolema taas... ääh, käy ärsyttämään kuin ajattelenkin sitä. Palaan asiaan kohta uudelleen.

      Mukavaa, että listasit myös tv-sarjojen ja leffojen hahmoja! Muistan myös Pruen kuoleman, mutta itse en harmitellut sitä niin suuresti. En ollut koskaan varsinainen Prue-fani. :D Enemmän harmitti se, että Prue päätettiin korvata uudella "kadoksissa olleella sisarella", Paigella. Minun sarjan seuraaminen tyssäsi siihen.

      Mutta tuo Jensen Ackles!! Ah! Siinä on kyllä näyttelijä, joka ansaitsisi kaikki maailman palkinnot. Katso nyt tämäkin kohtaus Supernaturalista https://www.youtube.com/watch?v=CjpsjdnZQzw oi luoja... Supernaturalissa on myös paljon hyvää huumoria. Tunteita siis heitellään laidasta laitaan: naurusta itkuun - loistavaa!
      Olen muuten huomannut, että vaikka huumori on vaikea laji, niin kirjaa lukiessa naurua syntyy helpommin kuin kyyneleitä.

      Tulikärpästen hautaa en ole tainnut nähdäkään. Tai oikeastaan mitään noista mainitsemisistasi, vaikka olen aikamoinen elokuvien suurkuluttaja. Pitänee siis tsekata! Tulee oikea itkuleffamaraton.. :D

      Leffojen kohdalta voisin itse mainita ainakin Pianistin, Schindlerin listan, Green Milen, Hachikon, Viimeisen Samurain, Titanicin (oi kyllä :D ), Bambin ja Leijonakuninkaan.

      Poista
  2. Vaikka olenkin suuri potterfani, en muista itkeneeni kirjojen kanssa. No viimeisen osan metsäsamoamiskohtauksessa melkein itketti. En muutenkaan lapsena ja nuorena liikuttunut oikein mistään, olen alkanut nyyhkiä vasta aikuisena! Sirius Musta oli mielestäni kirjoissa liian vähän aikaa, jotta olisin ehtinyt kiintyä häneen. Harryn puolesta kyllä suretti, kun hän ei päässytkään asumaan tämän luo.

    En oikein osaa sanoa, mikä fiktiivinen kuolema on liikuttanut minua eniten. Paljon on surullisia juttuja kyllä tullut luettua... TSH:n loppukin oli niin haikea.

    No en kestä nähä kärsiviä eläimiä, joten Hatchico-leffa itketti kamalasti!

    Viimeistä päivää -sarjan kohtaus, jossa Adam löytää varaston täynnä äitinsä hänelle jättämiä lahjoja, on todella kamala! Joku Doctor Whon jakso on myös ollut hyvin surullinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, minustakin tuli herkistelija vasta teini-iän jälkeen. Toisaalta ihanaa, tykkään tunteilla esim. leffassa. :) Kait se on osittain sitä, että olen oppinut eläytymään paremmin ja pääsen helpommin tarinan sisään.

      Sirius oli kyllä tosiaan vain vähän aikaa mukana, mutta toisaalta minulla on tapana kiintyä kaikista eniten juuri sivuhahmoihin: sellaisiinkin, joista ei tehdä tarinassa montaa mainintaa. Siriuksen hahmo osui ja upposi heti, vaikka herra kovin vähän aikaa tarinassa pyörikin (hengissä siis). Luulen, että ärsytys kohdallani kasvoi suureksi juuri sen vuoksi, että olin vasta ehtinyt kunnolla innostua kyseisestä hahmosta. Sitten se vietiin minulta pois. :(
      Esimerkiksi Dumbledoren kuolema ei hätkäyttänyt minua yhtään niin paljon, vaikka Dumbledore oli hahmona ehtinyt tulla tutummaksi kuin Siriuksen hahmo. Tiedä sitten miksi. Dumbledoren kuolema oli ollut jotenkin odotettavissa, Siriuksen kuolema sen sijaan napsahti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tuli shokki.

      Hachiko! Voih! Varma itkuleffa. Hachiko itketti enemmän kuin Marley and Me, vaikka yleensä Marleyta mainostetaan herkkänä itkuleffana. Eläimet ovat oiva keino synnyttää vahvoja tunteita. Vettä elefanteille -leffassa ja romaanissa sirkuksen tirehtööri August esitetään oikeana ihmishirviönä. Lukijan/katsojan syvän inhon mies saa viimeistään siinä vaiheessa, kun August pieksää norsun henkihieveriin. Vaikka Augustista paljastuu myös paljon hyviä piirteitä ja henkilöhahmo on ihanan monimutkainen ja inhimillinenkin, on norsun pieksämiskohtauksen jälkeen lähes mahdotonta nähdä Augustia enää muussa kuin inhottavassa valossa.
      Monissa kauhutarinoissa ja -leffoissa myös käytetään usein hyödyksi eläimen kuolemaa. Se on jo oikea Hollywood-klishe, mutta toimii edelleen. Yksi hirveimmistä elokuvakohtauksista tapahtuu esimerkiksi Perhosvaikutuksessa, jossa koira sullotaan säkkiin ja poltetaan elävältä.

      Poista
    2. Minä lopetan leffan katsomisen siinä vaiheessa, jos siinä poltetaan eläimiä hengiltä. Esim. jossain Kingin leffassa (jos oikein muistan) pistetään kissa uuniin. En tiedä miten se päättyi, koska lopetin katsomisen. Vettä elefanteille kyllä katsoin, mutta tosiaan ei Augustinista voi pitää. Kirjaversiota en ole lukenut, mutta en kyllä kirjoissakaan anna koskaan anteeksi henkilöille, jotka ovat eläinrääkkääjiä. Perhosvaikutus, hyi! Sen kestin vain koska ajattelin ettei sitä oikeasti tapahtunut...

      No, mutta mitä siitä toisaalta olisi tullut, jos Sirius olisi juoksennellut loppukirjojen ajan Harryn perässä yrittäen pelastaa tämän kaikilta vaaroilta. Voi ei kuulostan ihan kamalalta, en minä oikeasti kannata Siriuksen kuolemaa, vaikken häneen ehtinyt kovin kiintyäkään. Olisin mielelläni lukenut hänestä useamman kirjan ajan. Dumbledorenkaan kuolema ei saanut itkemään - ehkä se oli enemmän tosiaan odotettavissa, ja hän oli kuitenkin jo vanha.

      Joo, minäkin saatan kovin kiintyä sivuhahmoihin. Olisin mm. halunnut tietää enemmän Dracon perheestä.

      Poista
  3. Spoilerivaroitus myöskin ihmisille jotka eivät tunne Pottereita kokonaan!

    Minullekin Sirius Mustan kuolema on se suurin ja tuskallisin. Muitakin tuskallisia on ollut, ja olen ylipäätään hyvä itkemään kirjojen, elokuvien, teatterin yms. äärellä. Mutta tähän vaikuttaa sekin, että olin ehtinyt viettää hahmon kanssa monta vuotta - aloin lukea sarjaa vähän ennen kuin Liekehtivä pikari suomennettiin - ja olin niin toivonut että hän selviäisi, tai ainakin eläisi pidempään kuin vain viidenteen kirjaan. Se on pahempaa kuin yhden ainoan romaanin aikana esiintyvän hahmon kuolema. Minulle aina Azkabanin vangista asti Sirius ja Remus olivat olleet lempihahmot, ja juuri heidän kohdallaan tarina oli minulle tunteellisesti valtavan tärkeä. Siinä oli ihmisiä, joiden nuoruuden sota ja Voldemort olivat tuhonneet, vieneet heiltä pois melkein kaiken, ja sitten he saivat uuden mahdollisuuden. He merkitsivät uutta toivoa ja sitä että elämään on vielä mahdollisuus - ja pam, sitten heidät tapetaan koska tarvitaan lisää ruumiita.

    En ole vieläkään oikein sinut viidennen kirjan kanssa. Minusta Siriuksen ei olisi tarvinnut kuolla, ainakaan silloin. Tuntuu että Rowling kirjoitti sen vain siksi, että Harry tarvitsi jonkin opetuksen ja koska sodassa ihmisiä kuolee, ei siksi että Siriuksen tarina olisi ollut lopussa. Samoin tuntuu että Remus tapettiin (ohimennen sivulauseessa) vain siksi että sodassa tulisi mahdollisimman paljon ruumiita. Remuksen kuolemaan en jostain syystä reagoinut edes niin paljon kuin Siriuksen, mielestäni se oli niin huonosti kirjoitettu etten suostu uskomaan että sitä tapahtui. :-P Siriuksen kuolema sen sijaan valitettavasti nähtiin, vaikka kesti 7. kirjan loppuun ennen kuin uskoin, että hän on lopullisesti kuollut eikä jossain limbossa josta Harry hänet voisi hakea. Mutta nuo kaksi hahmoa olivat Azkabanin vangista alkaen minun lempihenkilöni, ja olisin halunnut tietää nimenomaan heistä ja heidän sukupolvestaan enemmän, tuo Harryn sukupolvi ei edes kiinnostanut minua yhtä paljon kuin hänen vanhempiensa. Remuksella oli vielä niin pahuksen vähän tekemistä viimeisissä kirjoissa, jotta hän olisi voinut tosiaan paikata Siriuksen jättämää aukkoa. Tykkään Pottereista paljon, mutta mielestäni Rowling ei kirjoittanut näiden kahden hahmon kohtaloa niin hyvin kuin olisi voinut.

    Sori, tuli nyt kunnon avautuminen, kun kerrankin tuli tilaisuus. :-P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allekirjoitan tämän täysin. Viimeinen kirja oli aikamoinen pettymys kokonaisuutenakin, mutta Remuksen kuolema erityisesti oli todellakin turha - ja ajatus siitä, miten Remuksen ja Tonksin poika olisi nyt uusi Harry oli suorastaan... Noh, en viitsi edes sanoa.

      Allekirjoitan myös tuon, että olin paljon kiinnostuneempi Kelmien sukupolvesta kuin Harryn aikalaisista. Siksipä kelmi-ficcejä tulikin kulutettua paljon nuorempana ja kirjoitettua vähän niitä itsekin. Vieläkin elättelen toivoa Kelmien viimeisestä kouluvuodesta kertovasta kirjasta (tai ah, saisipa kokonaisen sarjan kouluvuosistaan!), vaikka tiedänkin, ettei Rowling sellaista tule kirjoittamaan. Noh, onneksi on fanfiction...

      Poista
    2. Remuksen (ja Tonksin) kuolema oli vielä siitä omituinen, että ihan oikeasti en heti lukiessani tajunnut että sitä tapahtui. Sitten kun Remus ilmestyi haamuna muiden kanssa Harrylle, olin että "mitä mitä hittoa??" ja palasin taaksepäin kunnes löysin kohdan jossa mainitaan että by the way, sekin oli kuollut. Se oli niin epämääräisesti kirjoitettu etten ensi kertaa lukiessani edes tajunnut mitä tapahtui. Niinkin tärkeä henkilö voitaisiin nyt edes tappaa sillä tavoin että sen huomaa. Ja tosiaan se oli kaikin puolin ihan turha, ja Ted-parka on sitten samassa asemassa kuin Harry miinus arpi ja erityinen kohtalo. Voisin sulattaa tämän kaiken helpommin jos siinä olisi tuntunut olevan jotain pointtia.

      Olen elänyt HP:n osalta niin alkukielisten versioiden pohjalta, että kesti hetken aikaa edes muistaa että Kelmit on yhtä kuin Marauders. :-D Minullekin kelpaisi hyvin kirja tai kirjasarja heidän kouluvuosistaan, mutta onneksi on edes fanfic...

      PS. Johtuen fiksaatiostani Siriukseen, Remukseen ja koko siihen sukupolveen en edes tykkää Azkabanin vanki -leffasta ollenkaan niin paljon kuin kaikki muut, jotka sitä aina kehuvat. Se on kyllä elokuvana parempi kuin ne ensimmäiset, mutta siinä jätettiin vähälle huomiolle juuri se osuus tarinasta joka minua kiinnostaa eniten, ja paljon tunnepuolen painosta jäi sen takia pois. Katsoin sen uudestaan, kun se vähän aikaa sitten tuli TV:stä, ja kirosin taas sitä, miten turhille ihmissusijahdeille kyllä riitti minuuttikaupalla aikaa, mutta Rääkyvän Röttelön kohtaus piti ohittaa niin nopeasti eikä menneisyydestä kerrottu juuri muuta kuin se välttämätön "Piskuilan oli petturi eikä Sirius". Kaikki aina kehuvat Gary Oldmania Siriuksen roolissa, mutta sen lisäksi etten hänestä siinä kauheasti tykkää, hänellä ei myöskään ole kauheasti mahdollisuuksia tehdä roolissa paljonkaan, koska hänen pitää muuttua hullusta vankikarkurista lempeäksi kummisedäksi noin minuutissa, ilman mitään mahdollisuuksia syventyä hahmoon, koska kohtaus on tehty niin hätäiseksi. Sori, lisäavautumista. Toivottavasti en verisesti loukkaa ketään Cuarón-fania. :-D

      Poista
    3. Tavallaan ymmärrän Rowlingin ratkaisun päästää hengiltä niin Sirius kuin Lupinkin - kaikki kelmit päätyi hautaan. Eikä Lupin vaikuttanut koskaan oikein onnelliselta. Mutta kyllä minulle olisi kelvannut, että heistä jompi kumpi edes olisi jäänyt henkiin... mutta Tonks! Miksi hänenkin piti kuolla! Pidin hänestä!

      Minä en pidä mistään potterleffasta. Kuoleman varjelukset osa I on ainut mikä on mielestäni ok. Leffoissa on joitakin onnistuneita näyttelijävalintoja, mutta jotenkin kirjojen henki ei niissä välity... Plus Gary Oldman ei vastaa näkemystäni Siriuksesta. Sitä paitsi hän oli rooliin liian vanha. (Eikö Sirius ollut 33 Azkabanin vangin aikoihin?)

      Poista
    4. Sen olisi silti molemmissa tapauksissa voinut kirjoittaa paremmin, niin että lukijat edes tajuavat mitä tapahtuu. Ja tosiaan, miksi Tonksin ylipäätään piti kuolla? Tuntuu että Rowling vain heitti hänet sinne sen kummemmin ajattelematta - kun Remus kuolee niin sitten myös Tonks, ikään kuin heillä ei voisi olla erillistä olemassaoloa. :-P

      Kuten tänään tulikin keskusteltua, minäkään en noista leffoista pidä. Lopetin katsomisen neljännen jälkeen, kun totesin että en vain jaksa piitata. Ärsyttää jos ihmiset muodostavat kirjoista käsityksen niiden perusteella, koska ne eivät tavoita monia tärkeitä asioita. Ja joo, Siriuksen olisi pitänyt olla vähän yli 30. Jamesin ja Lilyn olisi myös niissä valokuvissa pitänyt olla jotain parikymppisiä...

      Poista
    5. Pitää ottaa Potter-asiaan kantaa :)

      Minäkään en ollut järin ilahtunut Siriuksen kuolemasta, lähinnä hänen ja myöhemmin Remuksen kuolemasta tuli sellainen olo, että ne olivat juonen kannalta hätiköityjä ratkaisuja, jotka eivät varsinaisesti vieneet tarinaa mihinkään suuntaan. Sirius oli yksi suosikkihahmoistani, en muista itkeneeni tai paiskanneeni kirjaa seinään, mutta luullakseni ajattelin, että voi itku mikä surkea ratkaisu Rowlingilta.

      (En muuten myöskään tykkä Oldmanin roolisuorituksesta! Minun päässäni Sirius on ennemminkin Viggo Mortensen - tai Ralph Fiennes (Humiseva harju!!!!!) -tyyppinen hahmo)

      Poista
    6. En usko että Rowling on hätiköiden ketään henkilöään tappanut (myönnän että ihailen Rowlingia kirjailijana päättömästi, joten kieltäydyn uskomasta hätiköityihin toteutuksiin x). Luin kyllä eilen yhdestä hänen haastattelustaan, että Lupin ja Tonks kuolivat Arthur Wesleyn sijasta, jos oikein ymmärsin. Ts. Rowling suunnitteli ensin, että tämä menehtyisi siihen käärmeenpuremaan... En kyllä silti oikein ymmärrä Tonksin tapausta. Ok, Tedista tuli orpo niin kuin Harrystakin, mutta olisin toivonut vähän iloisempaa loppua...

      Poista
    7. Hyvää keskustelua! :) Ihmisillä tuntuukin olevan usein vahvoja mielipiteitä juuri Pottereista.

      Noista leffoista sen verran, että minäkään en pitänyt Gary Oldmanista Siriuksena. Lupin jo hieman paremmin valittu, mutta kyllähän nuo molemmat miehet ihan liian vanhoja olivat. Samoin Kalkaros oli liian vanha, vaikka Alan Rickman ja hänen matala äänensä mahtavaa työtä tekivätkin.

      Azkabanin vanki elokuvana oli jotenkin hätiköidysti tehty. Loppukohtaus oli yhtä huutoa ja kylmää näyttelemistä eikä mistään ehtinyt saada kunnolla otetta. Eniten kolmosleffassa minua kuitenkin nyppi sen versio ihmissudesta. Lupin ihmissutena näytti ihan luikerolta apinalta. Teki mieli peittää kasvot käsillä - myötähäpeä oli niin suuri. Ihmissudet ovat minulle muutenkin sellainen sydämenasia, että isken heti päätä seinään, jos kyseistä asiaa ei ole osattu hoitaa kunnialla.
      Jotkin yliluonnolliset asiat kuitenkin hoidettiin leffoissa hyvin. Erityisen yllättynyt olin siitä, kuinka hyvin lohikäärmeet oli animoitu.

      Noista kuolemista vielä muutama sananen. Lupinkin ja Tonksin kuolema oli sieltä ja syvältä. Miksi Tonks piti tappaa?? Lupinin vielä ymmärrän joten kuten, koska hänen kuolemansa ratkaisi samalla ihmissusi/isä/lapsen koulukiusaus-ongelman. Mutta että Tonks? Malna sanoit mielestäni asian hyvin: "Tuntuu että Rowling vain heitti hänet sinne sen kummemmin ajattelematta - kun Remus kuolee niin sitten myös Tonks, ikään kuin heillä ei voisi olla erillistä olemassaoloa." Samaa mieltä! Pidin Tonksista alusta asti ja aurorina pidin häntä myös hyvin voimakkaana. Miksi siis Tonks muuttui heti heikoksi, kun perhe-elämästä alettiin puhua? Pff... Sisäinen feministini on hyvin vihainen.

      Mutta sitten vielä Kelmit! Voih. Kuulun myös siihen porukkaan, joka oli kiinnostuneempi heidän sukupolvestaan kuin Harryn kaveripiiristä. Sirius, aah. Myös Lilyn tarina olisi ollut mielenkiintoista kuulla kokonaisuudessaan, hänen näkökulmastaan. Toisaalta olisi kamalaa, jos Rowling päättäisi kirjoittaa Pottereille vielä jatkoa Kelmien muodossa. Kenties ihmiset pitävät Kelmeistä juurikin sen takia, että heidän mielikuvituksen varaansa on jätetty niin paljon. Tarinan yksityiskhtainen, kronologinen avaaminen voisi muuttaa lukijoiden käsityksiä ja aiheuttaa pettymyksiä.

      Poista
  4. Richard Adamsin Ruohometsän kansan loppu, kun Pähkinä lähtee El-Ahrairahin kanssa pois tästä maailmasta. Kohtaus on vieläpä niin kauniisti kirjoitettu, että se on takuuvarmaa parkukamaa... ei auta mikään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi totta! Se on hyvä kohtaus. :) Pidin muutenkin kirjasta kovasti. Olen lukenut sen viimeksi varmaan kymmenen vuotta sitten, joten voisin mielenkiinnosta lainata kirjan uudestaan ja katsoa onko se vieläkin niin hyvä kuin muistelen. Leffaversio oli myös miellyttävä (ja pelottava), mutta Pähkinän kuolema ei ole siinä niin erikoinen.

      Poista
  5. Liekö muistinmenetys vaivaa, mutta en muista kirjaa, jossa hahmon kuolema olisi saanut minut aivan tolaltaan. Kirja ei selvästi ole minulle se rakkain tarinankerronnan muoto. :|

    Elokuvista ja sarjoista keksisin varmasti todella pitkän listan. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmiset ovat listanneet tänne leffojakin, että heitä ihmeessä pari! :)
      Mutta on kyllä totta, että leffat saavat helpommin tunnereaktioita aikaan kuin kirjat. Omalla kohdallani leffasoundtrackit vaikuttavat todella paljon. Saatan nyyhkiä oudoissakin kohtauksissa (esim. Kuudes aisti-leffassa, kun loppuratkaisu paljastetaan) ja huonoissa leffoissa (esim. Viimeisessä Samuraissa), vain koska musiikit ovat niin tunteikkaita. Kirjojen kohdalla minun on ensin täytynyt syvästi kiintyä henkilöhahmoon, ennen kuin hänen kohtalonsa liikuttaisi minua tippaakaan. Toisaalta sen vuoksi kirjojen aiheuttamat tunnereaktiot ovat pitkäkestoisempia kuin leffojen aiheuttamat herkistymiset.

      Poista
  6. En ole potteristi (olen lukenut 1,5 Potteria :)), mutta kysymyksesi oli mielenkiintoinen ja joudunkin oikein miettimällä miettimään vastausta. En kyllä muista yhtäkään itkupotkuraivari-tyyppistä tapausta nyt äkkiseltään, mutta (NYT TULEE Nälkäpeli-SPOILERI :)) olin kyllä pettynyt ja hämmästynyt, kun Nälkäpelin vikassa osassa päähenkilön pikkusisko kuoli :(. Leffateatterissa tulee varmaan aikanaan itkettyä sitä sitten...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatkan Nälkäpeli-spoilauksilla.
      Minäkin hämmennyin, kun Prim kuoli tuosta noin vain. Tai oikeastaan koko Matkijanärhen loppu oli hämmentävä. Olisin odottanut jotain tyydyttävämpää.
      Primin kuolema tulee varmasti aiheuttamaan elokuvassa valtavan tunneryöpyn. Ei epäilystäkään. Jennifer Lawrencen näyttelijälahjoihin voi aina luottaa.
      Mutta vieläkin enemmän tulen odottamaan Finnickin kuolemaa. Roomanissakin Finnickin kuolema oli minulle tuskaisempi kokemus kuin Primin kuolema. Kaiketi siksi, että Finnick oli juuri alkanut saada elämänsä raiteilleen Annien kanssa. Ainut mikä minusta oli ällöttävän klisheistä, oli se jenkkisotaleffa-tyylinen raskaus: eli siis mies menee sotaan ja kuolee, mutta tattadadaa vaimo ehtikin tulla raskaaksi ja synnyttää sankarin penskan. Yh..

      Poista
  7. En muista, että olisin koskaan itkenyt kirjan hahmon kuoleman takia, tai ehkä Aikamatkustajan vaimossa, joka oli todella koskettava. Sen sijaan muunlaisissa liikuttavissa kohtauksissa olen kyllä vuodattanut kyyneliä (äkkisältään tulee mieleeni ainakin Montgomeryn Sininen linna ja Barberyn Siilin eleganssi), sekä heittänyt kirjan päin seinään (Gabaldonin Muukalainen).

    Kirjojen aiheuttamat tunneteaktiot ovat todella mielenkiintoinen aihe!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, tuossa tuli nyt monta sellaista nimeä, jota en entuudestaan tunne. Millaisista kohtauksista noissa mainitsemissasi romaaneissa on kyse (siis Montgomeryn Sinisessä linnassa ja Barberyn Siilin eleganssissa)?
      Ja heh, tuo kirjan viskominen on niin legendaa. :D Moni puhuu siitä kuvainnollisesti, mutta vain harva toteuttaa käytännössä. Kertonee jotain tempperamentistakin.

      Poista