Prologi ja epilogi

Olen aikamoinen kikkailija mitä kirjoittamiseen tulee. Haluaisin muotoilla käsikirjoituksesta aina mahdollisimman paljon valmista kirjaa muistuttavan tiedoston. Toisinaan käytän paljon aikaa ja vaivaa asioihin, joilla ei varhaisen käsikirjoituksen kannalta pitäisi olla suurta merkitystä. Näitä ovat muun muassa tekstin ulkoasun suunnitteleminen, mahdollisten kässärin sisältöä kuvaavien laulun sanojen ym. lainaaminen ennen kässärin ensimmäisen luvun alkua.
Pitkään suosin myös prologien ja epilogien käyttämistä. 
Minulle ne toimivat ikään kuin "johdantona" tai cliffhangerinä. Prologin halusin pitää selvästi irrallisena varsinaisesta tarinan alusta. Joko vaihdoin kertojaa päähenkilöstä tai annoin lukijalle välähdyksen siitä, mitä tuleman pitää. 
Tulin siihen tulokseen, että juuri tällaista apukeinoa aion käyttää myös Kuuran tapauksessa. Luon alkuun lyhyehkön, n. sivun mittaisen prologin, jossa vihjailen käsikirjoituksen tulevasta kauhusävystä. Väläytän lyhyesti tarinan synkkää puolta, ennen kuin johdatan lukijan ensimmäisen luvun rauhalliseen esittelyyn. Kuuran alkuperäinen action-avausluku on siis mennyt vaihtoon.

Uskon prologin toimivan kertomuksessa, mikäli se ajaa omaa tarkoitustaan käsikirjoituksessa. Turhia prologeja en ymmärrä: sellaisia, jotka aivan yhtä hyvin voisi lukea ensimmäisiksi luvuiksi. Esim. kertoja pysyy samana, aikarakenne pysyy tarinaan nähden kronologisena, tunnelma etenee tasaisesti, mitään kovin merkittävää ei tapahdu. Näihinkin tapauksiin olen nimittäin törmännyt. 
Wikipedia määrittelee prologin näin: "Prologi tarkoittaa kirjan, elokuvan, näytelmän tai muun sellaisen esinäytöstä, jossa kerrotaan varsinaisen tarinan tapahtumia edeltävästä ajasta. Siinä voidaan kuvata vaikkapa miten päähenkilöt joutuivat mukaan tarinaan. Prologi voi kertoa myös henkilöiden suhteista ja osia juonesta, mutta kuitenkin harvemmin itse tarinaa. Tarinan kannalta prologi on merkittävämpi kuin epilogi." 
Mielestäni tämä tiivistelmä kattaa melko hyvin sen, millaisen alun voi lukea prologiksi. Juuri nyt uskon, että Kuuran tuleva prologi kattaa prologin vaatimukset. Kuuran tapauksessa tarina tulisi myös hyötymään prologista. 

Olen kohtalaisen innostunut uudesta ideastani. Ehkä tämä toimii uutena ponnahduslautana luovalle kirjoittamiselleni. Kuuran prologia en ole vielä kirjoittanut, mutta yritän päästä alkuun vielä tämän vuorokauden puolella. 

Entäpä sitten epilogit? Näitä en ole harrastanut enää pitkään aikaan. Joskus kirjoitusharrastukseni alkuajoilla halusin kässäriin mukaan kuitenkin aina myös epilogin, joka vihjaili jatko-osasta. Pidin sitä jostain syystä todella siistinä. 
Nykyisin tällaisen keinon käyttäminen muistuttaa aika pitkälti Hollywoodia, joten olen pyrkinyt jättämään epilogit syrjään ja kirjoittamaan cliffhangerit suoraan viimeiseen lukuun, mikäli näen sellaiseen tarvetta.
Epilogiksi voi toki laskea myös sellaiset "40 vuotta myöhemmin" kohtaukset, mutta nekin jättäisin suosiolla pois tarinasta, ellei näillä "40 vuotta myöhemmin" -tapahtumilla ole jotain olennaista roolia tarinan rakentumisessa. Itse suosin kuitenkin kaikista mieluiten hieman avoimia loppuja. 

Mitä mieltä te muut olette?

Vuoden pysäyttävin romaani

En ole kirjoittanut blogia pitkään aikaan. En ole myöskään editoinut käsikirjoitustani, koska töistä tultuani olen monesti ollut liian väsynyt. Olen halunnut ulkoilla, katsoa leffoja, sisustaa - käytännössä tehdä kaikkea muuta paitsi kirjoittaa. Kun on ensin koko päivän keskittynyt haastatteluihin ja kirjoittamiseen, kotona haluaa vain nollata päänsä. Ihan ymmärrettävää, niinhän siinä väistämättä käy - ikävää tosin Kuuran kannalta. 

Mutta se siitä. En halua kirjoittaa blogiviestiä pelkästään valittaakseni. Niinpä haluan esitellä tällä kertaa romaanin, jota voin suositella lämpimästi jokaiselle hyvää kirjallisuutta rakastavalle ihmiselle. 

William Marchin ”Komppania K”.


Tutustuin tähän romaaniin sattumalta. Koska olen kirjallisuustieteen opiskelija, lehden päätoimittaja on antanut kaikki vähääkään kirjallisuuteen liittyvät jutut minun käsiteltäväkseni. Jackpotin sain viime viikolla.
”Elina, ottaisitko sä tän jutun? Luet tämän kirjan ja otat yhteyttä sen suomentajaan. Teet jutun sitten romaanin ja haastattelun pohjalta.”
Ai että! Uunituore romaani pyörii hyppysissäni ja minulla on lähes vapaat kädet tulevan jutun suhteen. Olen lievästi sanottuna taivaassa. 

Kirjan on kustantanut Suomessa Viestintä Tarmio Oy, sen suomentaja on Janne Tarmio, eli WSOY:n entisen pääjohtajan poika. ”Komppania K” on ilmestynyt Yhdysvalloissa 1933, mutta se suomennettiin vasta tänä vuonna. Ensimmäisestä Maailmansodasta tulee kuluneeksi heinäkuun lopulla sata vuotta, joten romaani on ajankohtainen.
Luin ”Komppania K”:n lähes yhdeltä istumalta. Sanon ”lähes”, koska pysähtelin tarkoituksella romaanin lukujen välillä. Tarina oli liian mykistävä. Oli vedettävä henkeä välissä. Tunteet lukiessa pomppivat laidasta laitaan. En muista milloin olisin viimeksi lukenut jotain, jossa olisi ollut yhtä paljon kauhua, pelkoa, huumoria, empatiaa ja kaipuuta. ”Komppania K” on yksi vaikuttavimmista sodanvastaisista romaaneista. Siinä ei ole mitään sankarillista, ei mitään kunniallista.
Tarinassa kuvataan 113 anekdoottia. Kertoja vaihtuu, mutta komppania pysyy samana. 113 erilaista, toinen toistaan puhuttelevampaa ihmiskohtaloa.
En ole lukenut kauheasti sotakirjallisuutta, mutta sen sijaan olen väkevä sotaelokuvien ystävä. Sanoisin tämän kirjan aiheuttavan suurempia tunteita kuin yksikään katsomani elokuva on aiheuttanut. Tämä ei ole jenkkihapatusta, eikä se tee päähenkilöistä hyviä ja vastustajista pahoja. Hahmot on rakennettu hienosti. Kuinka kukaan kirjailija kykenee yhteen aukeamaan sisällyttämään niin paljon syvyyttä yhdestä henkilöhahmosta, että hahmo jää elämään mieleesi vielä päivien ajaksi lukukokemuksen jälkeen?
Väinö Linnan ”Tuntemattomaan sotilaaseen” en tätä viitsi verrata, mutta jotain samaa niissä on: lika, nälkä, epätoivo, sotilaiden erilaiset persoonat ja aseveljeys. ”Komppania K”:ssa puhutaan usein valheesta. Siitä, miten nuorille pojille uskotellaan, että sota on kunniakas asia, jonka keinoin luodaan parempaa tulevaisuutta. Mutta parempaa tulevaisuutta ei ole, eikä tappamisessa ole mitään kunniakasta. 
"Komppania K" kuvaa aikaa vielä sodan jälkeenkin. Kerronnan painopiste kohdistuu miesten postraumaattisen stressin, painajaisten ja kyynisyyden kuvauksiin. Romaanissa tasapainotellaan kauniin lyyrisen kielen ja karun, rankan väkivaltakuvauksen välillä.

Suosittelen tutustumaan tähän romaaniin. Ainakin omalla kohdallani "Komppania K" oli puhuttelevin kertomus vähään aikaan.


P.S. Komppania K:sta on tehty myös elokuva 2000-luvun alussa. Leffa "Company K" tekee hyvin kunniaa romaanille ja jo trailerissa voi kuulla romaanin kauniita lyyrisiä otteita.