Uutta intoa kirjailijahaastattelusta

Kesätyöni lehden toimituksessa alkaa lähestyä loppuaan. Vielä kolme viikkoa töitä, ja sitten palaan takaisin Espooseen. Minulle tämä tarkoittaa myös käytännössä sitä, että kässärini editoiminen voi viimein jatkua.
Jonkin aikaa yritin tasapainotella töiden ja kotikirjoittelun välillä, mutta sitten annoin periksi. Minulle tärkeitä on, että kirjoittaminen pysyy nautinnollisena - en usko, että jatkuva pakottaminen voisi auttaa kirjoitusharrastuksessa pidemmän päälle.
Siispä olen sallinnut itselleni levon töiden jälkeen.

Sain viime viikolla toisen uutuuskirjahaasteeni. Tällä kertaa haltuuni annettiin Mila Teräksen "Harmaat enkelit", joka on samalla kirjailijan debyytti aikuistenkirjailijana. Aikaisemmin Teräs on julkaissut lasten- ja nuortenkirjallisuutta.
Ihailin romaanissa käytettyä kaunista kieltä. Lienenkö tullut vanhaksi, sillä viime aikoina olen huomannut nauttivani yhä enemmän ja enemmän lyyrisistä romaaneista. Ennen moiset "loruilut" uuvuttivat minua, ja keskityin vain juoneen ja tapahtumiin.
Teräksen käyttämää kieltä halusin kuitenkin imeä itseeni ja yritin ottaa siitä opikseni. Voisinkohan minäkin oppia persoonallistamaan käyttämääni kieltä? Juuri nyt kirjoitan mielestäni ihan hyvin, mutta samalla tylsän värittömästi.
Haastattelussa Teräs korosti kielen tärkeyttä romaaneissaan. Myös hänen nuortenromaaninsa tunnetaan taitavasta kielenkäytöstä ja tarinoiden oivaltavista rakenteista, mikä kiinnosti erityisesti allekirjoittanutta. Minähän kirjoitan nuorille aikuisille.
Keskustelin aiheesta hieman Teräksen kanssa, ja päätin tästedes haastaa itseäni. En sano, että lähtisin mitenkään radikaalisti muuttamaan esimerkiksi Kuuran kieltä, mutta jotain muutoksia tulen tekemään. Minulla on pari kohtausta jo mielessäni, joiden kerronnan rytmitystä tulen muuttamaan.
Askel askeleelta kohti kehitystä.

Olisin voinut kirjoittaa Teräksen haastattelusta vaikka kokonaisen sivun.
Kuuran editoiminen tulee olemaan niin ikään syksyn suurin haaste, sillä Arkki on jälleen vallannut mieleni. Yleensä aina kun niin tapahtuu, Kuura alkaa tuntua tylsältä ja toissijaiselta. En jaksaisi kyntää Kuuran pureskellussa maailmassa silloin, kun Arkin jatko-osat kehittyvät ja syvenevät mielessäni.
Mitä jos unohdan kaikki Arkkiin kuvittelemani dialogit ja kohtaukset sillä aikaa, kun keskityn Kuuraan?
Olen jo miettinyt vaihtoehtoa, että kirjoittaisin kaikkien suunnittelemieni kässäreiden ensimmäiset versiot alta pois (eli käytännössä Arkin 2. ja 3. osat). Tiedän, että flown tullessa saisin urakan valmiiksi sen ennen joulua. Sen jälkeen minulla olisi neljä kässärinraakiletta, joita voisin editoida vuorotellen. 
Kuulostaako tämä ihan hullulta? Vai olisiko syytä paneutua nyt vain kiltisti Kuuraan ja työntää se kustannuskierrokselleen, ennen kuin palaan Arkin maailmaan? 
Marraskuun NaNon aikana aion viimeistään hyökätä Arkin 2. osan kimppuun.

Kun tarina ei pysy kirjan sivuilla

Kandia kirjoittaessani minua huomautettiin ensimmäistä kertaa hassusta asiasta. Sanottiin, että annoin tutkielmassani käsiteltävistä romaaneista liian "realistisen" vaikutelman, ja että käsittelin romaaneissa tapahtuvia ilmiöitä ikään kuin ne olisivat osa todellisuutta. Minua muistutettiin siitä, että romaanien tarinat ovat aina fiktiota. Kirjallisuus on aina kirjallisuutta. Ilmeisesti tulkitsin liian faktuaaliseen sävyyn käsittelemiäni kirjoja.
Samaan asiaan törmäsin uudelleen tehdessäni ensimmäistä kirja-arvostelua lehteen. Haastattelussa kysyin millä tapaa "Komppania K":n tapahtumat on yhdistettävissä kirjailija Willian Marchin elämään. Haastateltavani totesi, että toki jonkinnäköinen yhteys on, mutta romaanin tarinan kannalta se ei ole olennaista. Kertomus on joka tapauksessa sepitteellinen.
Näyttää siis siltä, että elän mielikuvissani tarinoita turhankin elävästi. Etsin tarinan ja todellisuuden yhtäläisyyksiä niin automaattisesti, etten edes itse huomaa sitä.
Onko tämä paha asia?
Toisinaan minun on vaikea ymmärtää, miksi tähän asiaan kiinnitetään edes niin paljon huomiota. Onko väliä liittääkö lukija sepitteellisen tarinan todellisuuteen vai ei, mikäli hän saa hänet ajattelemaan?

Hieman samaan asiaan liittyen pohdin tässä taannoin kirjoittajan ja tarinan suhdetta. Kuinka selvästi kirjoittajan persoona saa kuultaa tekstin läpi? Entäpä pidättekö hyvänä vai huonona asiana, jos tiedätte kirjailijasta paljon jo ennen romaanin lukemista? Tiedätte hänen elämänhistoriansa ja osaatte poimia tarinoista kohtaukset, jotka tiedätte kummunneen kirjailijan omista kokemuksista. Häiritseekö se?
Minulla on tästä esimerkki:
Eräs ystäväni luki Kuuraa keväällä ja totesi jo muutaman sivun jälkeen, että päähenkilöni kuulostaa aivan minulta. Tiedän hänen tunnistavan myös joitain Kuuran tapahtumia, jotka ovat sattuneet omassa elämässäni. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän se alkoi häiritä minua.

Tätä asiaa voisi viedä vieläkin eteenpäin.
Mietin nimittäin myös sitä, millä tapaa kirjailija omistaa tarinansa sen julkaisemisen jälkeen. Onko kirjailijalla esimerkiksi oikeutta ilmoittaa kirjasarjan jälkeen henkilöhahmojensa taustoista tai tulevaisuudesta, mikäli sellaista tietoa ei ole tarjottu romaanien sivuilla?
Viittaan tällä esimerkillä Rowlingin Harry Pottereihin. Rowlinghan on julkaissut hirveän määrän kaikkea lisäinfoa henkilöhahmoistaan kirjojen julkaisemisen jälkeen. Onko tämä ok?
Henkilökohtaisesti en ole tällaisen toiminnan kannattaja. Mielestäni lukijalle tulee tarjota informaatiot kirjan sivuilla, tai sitten niitä ei tarjota ollenkaan. Mainitsemattomat asiat jätetään lukijan mielikuvituksen varaan.
Romaani ei ole enää vain kirjailijan siinä vaiheessa, kun se julkaistaan. Se kuuluu ennenkaikkea lukijoille.


P.S. Luin vihdoin ja viimein Beth Revisin "Actross the Universe - Matka alkaa" -romaanin. Voi, pidin siitä todella paljon! Ei yhtään liian imelä, vaan kiinnostava ja realistinen. Tilasin "Miljoona aurinkoa" -jatko-osan heti tänään Suomalaisesta kirjakaupasta. Saan sen lukuun varmaan ensi viikolla.

Surusta kirjoittaminen

Tämä päivä on ollut enemmän kuin vaikea. Ensimmäinen koirani, paras ystäväni, kaunein asia tässä maailmassa on poissa. Neljätoista vuotta tuli täyteen aivan liian pian. 

Miten kirjoittaa surusta? 
Arthur Goldenin Geishan muistelmissa runoiltiin jotakuinkin näin: "Menetystä ei voi kuvailla, sen voi ainoastaan tuntea."
Tällä hetkellä ajattelen juuri noin. En usko, että tulen koskaan kehittymään niin taitavaksi kirjoittajaksi, että kykenisin välittämään teille puhtaasti tämän olon. Saatan antaa teille vain häivähdyksiä jostain, jonka joko ymmärrätte tai sitten ette. 
Miltä esimerkiksi tuntuu katsoa, kun oma rakas koira tervehtii häntä heiluen sisään astuvaa eläinlääkäriä? Miltä tuntuu antaa viimeisiä herkkupaloja koiralle, joka on autuaan tietämätön siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan? Entäpä miltä tuntuu nähdä, kuinka koira hämmentyneenä laskeutuu eteisen lattialle makaamaan ja vaipuu lopulta uneen aivan yhtä rauhallisesti kuin minä tahansa muuna päivänä?

Lähdimme menehtyneen koiran kanssa tästä talosta. Tulimme takaisin pelkkä puinen uurna käsissämme.

Miltä se tuntuu?
Sitä minä en kykene sanoiksi pukemaan.

Suru on musertavaa.
"Siihen auttaa vain aika", ystäväni sanovat kokemuksen syvällä rintaäänellä. Hekin ovat menettäneet aikaisemmin rakkaan lemmikin.
Ajan parantavaan voimaan totta totisesti luotetaan paljon.

Fyysistä olotilaani on helpompi kuvailla. Ei, sydäntäni ei kirjaimellisesti säre. Sen sijaan päätäni särkee. Painava kipu ohimoiltani on leviämässä kohti otsaa. Nenäni on kipeä ja punoittaa liiasta pyyhkimisestä. Silmäluomet tuntuvat raskailta. Kyyneleet ovat kuivuneet vedenkestävään ripsiväriin, niin että silmäripset tuntuvat paakkuisilta. 
En haista mitään, vaikka sisko sanoi, että kotona haisee Elmolta. Totta puhuen en edes halua haistaa.

Onko tämä oivallinen tilaisuus kirjoittaa surusta, kun tunne on niin vahvasti läsnä? Tätä voisi kysyä ylipäätään minkä tahansa tunteen kohdalla: onko suositeltavaa kirjoittaa rakkaudesta, kun on vasta rakastunut? Tai vihasta, kun on raivoissaan jollekulle? 
Vai hämärtävätkö suuret tunteet järkevää mieltä sen verran, ettei laadukasta jälkeä vain yksinkertaisesti synny? 

Tämä on vain pohdintaa. En missään nimessä kykenisi kirjoittamaan kässäriä juuri nyt.

R.I.P. Elmo 28.8.2000-1.7.2014