Surusta kirjoittaminen

Tämä päivä on ollut enemmän kuin vaikea. Ensimmäinen koirani, paras ystäväni, kaunein asia tässä maailmassa on poissa. Neljätoista vuotta tuli täyteen aivan liian pian. 

Miten kirjoittaa surusta? 
Arthur Goldenin Geishan muistelmissa runoiltiin jotakuinkin näin: "Menetystä ei voi kuvailla, sen voi ainoastaan tuntea."
Tällä hetkellä ajattelen juuri noin. En usko, että tulen koskaan kehittymään niin taitavaksi kirjoittajaksi, että kykenisin välittämään teille puhtaasti tämän olon. Saatan antaa teille vain häivähdyksiä jostain, jonka joko ymmärrätte tai sitten ette. 
Miltä esimerkiksi tuntuu katsoa, kun oma rakas koira tervehtii häntä heiluen sisään astuvaa eläinlääkäriä? Miltä tuntuu antaa viimeisiä herkkupaloja koiralle, joka on autuaan tietämätön siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan? Entäpä miltä tuntuu nähdä, kuinka koira hämmentyneenä laskeutuu eteisen lattialle makaamaan ja vaipuu lopulta uneen aivan yhtä rauhallisesti kuin minä tahansa muuna päivänä?

Lähdimme menehtyneen koiran kanssa tästä talosta. Tulimme takaisin pelkkä puinen uurna käsissämme.

Miltä se tuntuu?
Sitä minä en kykene sanoiksi pukemaan.

Suru on musertavaa.
"Siihen auttaa vain aika", ystäväni sanovat kokemuksen syvällä rintaäänellä. Hekin ovat menettäneet aikaisemmin rakkaan lemmikin.
Ajan parantavaan voimaan totta totisesti luotetaan paljon.

Fyysistä olotilaani on helpompi kuvailla. Ei, sydäntäni ei kirjaimellisesti säre. Sen sijaan päätäni särkee. Painava kipu ohimoiltani on leviämässä kohti otsaa. Nenäni on kipeä ja punoittaa liiasta pyyhkimisestä. Silmäluomet tuntuvat raskailta. Kyyneleet ovat kuivuneet vedenkestävään ripsiväriin, niin että silmäripset tuntuvat paakkuisilta. 
En haista mitään, vaikka sisko sanoi, että kotona haisee Elmolta. Totta puhuen en edes halua haistaa.

Onko tämä oivallinen tilaisuus kirjoittaa surusta, kun tunne on niin vahvasti läsnä? Tätä voisi kysyä ylipäätään minkä tahansa tunteen kohdalla: onko suositeltavaa kirjoittaa rakkaudesta, kun on vasta rakastunut? Tai vihasta, kun on raivoissaan jollekulle? 
Vai hämärtävätkö suuret tunteet järkevää mieltä sen verran, ettei laadukasta jälkeä vain yksinkertaisesti synny? 

Tämä on vain pohdintaa. En missään nimessä kykenisi kirjoittamaan kässäriä juuri nyt.

R.I.P. Elmo 28.8.2000-1.7.2014

10 kommenttia

  1. Otan osaa. Lapsuuden kumppanin menettäminen on todellakin hirveää, eikä sitä osaa oikein sanoin kuvailla. Oma suruni on jo vanhaa, se ei satu, muistot ovat vain haikeita, mutta muistan yhä elävästi kuinka istuin eläinlääkärin rappusilla kyyneleet valuten ja odotin äitiä. Ja laatikkoa. Se oli hirveä päivä, toivotan jaksamista ja lohtua omaasi.

    Virtuaalinen halaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon sanoistasi ja haleista. :) Kaiken tämän surun kuvaaminen voi olla helpompaa jälkeenpäin. Silloin tästä tunteiden sekamelskasta on todennäköisesti jäänyt jäljelle vain ne kaikista terävimmät tuntemukset, jotka voivat olla hyvin erikoisiakin.
      Esimerkiksi muistan erään perheenjäseneni sairaskohtauksen aikaan ajatelleeni Clint Eastwoodin "Million dollar babya", vaikka olen nähnyt kyseisen leffan viimeksi joskus vuosia, vuosia sitten. Jotenkin se vain oli pompannut pintaan.
      Toisinaan leffoista voi saada lohtua. Toisinaan vain näennäistä vertaistukea.

      Poista
  2. Osanotot minultakin! En (onnekseni) osaa jakaa tunnetta, mutta kirjoituksesi antoi kyllä häivähdyksiä. Jaksamisia. Ei tässä muuta voi sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lila. :) Kyllä tästä vielä eteenpäin porskutetaan, päivä kerrallaan.
      Minulle on sanottu, että ensimmäisen koiran menetys on aina vaikeinta, ja että tulevaisuudessa tällaisien päivien kohtaaminen tulee olemaan helpompaa. Henkilökohtaisesti en halua kuitenkaan kuvitella, että tähän voisi tottua tai että tämä kokemus jollain tapaa vahvistaisi minua ihmisenä. Olen oikein mielelläni heikko näin haastavien asioiden edessä.

      Poista
  3. Ikäviä uutisia. :( Minulla ei ole ollut koskaan omaa lemmikkiä, mutta olen kohdannut menetyksen turhan usein ystävien ja perheen kautta. Ei se helpotu koskaan.

    Itse kirjoitan suruuni. Se ei tietenkään kaikille sovi, mutta kun pahimman vuodattaa pois, paranee olokin. Tiedän myös kirjoittajia, jotka ovat vieneet rakkaita eläimiä tarinoihinsa. Ehkä tapaamme Elmon vielä kirjan sivuilla joku päivä?

    Kaikkea hyvää sinulle. Ja jaksamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kauniista sanoistasi.
      Kyllä surun avaaminen jollain tapaa varmasti helpottaa oloa. Toiset keskustelevat ja juttelevat tuntemuksistaan, toiset mieluummin kirjoittavat. Pääasia on, ettei jätä surua patutumaan synkkään pääkoppaan, näin olen asian ymmärtänyt.
      Minä olen huomannut itsestäni sen, etten pysty ilmaisemaan itseäni ääneen koskaan niin hyvin kuin haluaisin. Aina jotain jää sanomatta, tai sanon asian huonosti. Kirjoittamalla ehdin ajatella enemmän (vaikka toisinaan myös kirjoitan asioita, jotka haluan poistaa hetkeä myöhemmin). Muun muassa siksi halusin kirjoittaa asiasta tännekin. Oli pakko koota ajatukseni edes johonkin muotoon ja avata suuni - vaikka sitten vain myöntääkseni, ettei tarpeeksi suuria sanoja ole. Sekin helpottaa vähän.
      Katsotaan myöhemmin tulenko käsittelemään esim. Kuurassa tapahtuvaa lemmikin kuolemaa jokseenkin uudella tapaa.

      Poista
  4. Jaksamista, en todellakaan keksi mitään pahempaa. Muistan liiankin selvästi, ja toisaalta haluaisin muistaa paremmin, sen hetken kun vielä pitelin sitä sylissä ja miten se nukahti syliini.

    Ajattelin sanoa jotain muuta, mutta en sano.

    Itse olen myös ajatellut joskus, että nyt kun tunnen tätä, minun on hyvä kirjoittaa siitä. Koskaan en ole niin tehnyt, kenties juuri siksi, että tunteet ovat niin pinnassa. Jos jotain, niin silloin tulisi tutkia itseä, käydä läpi miksi tunnet niin. Myöhemmin sen kyllä löytää, halusi tai ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai sinäkin olet joutunut elämään tuon kamalan hetken? Olen pahoillani.. Ei sitä tosiaan ikinä olisi voinut kuvitella, miten pahalta se tuntuu. Olimme viikko aikaisemmin päättäneet lopetuksesta, mutta silti tiistaina tuntui, etten ollut valmistautunut hetkeen. Ei sitä tajua, ennen kuin se tapahtuu.
      Välillä huomaan miettiväni, oliko sittenkään hyvä idea nähdä ihan kaikkea. Oli se sen verran kamala kokemus. Aina tulen kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että kyllä minun kuului olla läsnä.

      Tiistaina kirjoittamisesta ei olisi tullut mitään. Nyt on perjantai, ja mieleni alkaa jo kirkastua. Vieläkään en ole vielä sinut asian kanssa - en tiedä tulenko koskaan olemaan - enkä usko voivani kirjoittaa asiasta kauniisti. Mieleeni nousee vain ne pahimmat tuntemukset. Tiedän kyllä, että tekemämme päätös oli oikea, mutta suru ja sen mukana tullut syyllisyyden tunne on vielä liian vahvasti läsnä. Ehkä odotan vielä sitä hetkeä, kun voin nähdä asiassa jotain lohdullista ja kaunista. Jotain "Ja sitten hän nukkui pois" -tyylistä, koska juuri nyt kirjoittaisin: "Ja sitten me tapoimme hänet."

      Poista
  5. Otan osaa, rakkaasta lemmikistä luopuminen tekee kipeää. :( Minua itkettää vieläkin, jos ajatten koiravanhustamme ja hänen viimeisiä päiviään, vaikka siitä on vuosia. Olen kirjoittanut suruistani, suuremmista ja pienemmistä, ja ehkä se joskus on helpottanut, kun on tunteet vuodattanut paperille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, Bee. Jotenkin on lohdullista tietää, että muut ihmiset ovat joutuneet kokemaan saman menetyksen. Toki tällä hetkellä tuntuu vielä siltä, että olen yksin surussani, mutta uskon, että aika tekee ihmeitä niin kuin aina. Luotan siihen nytkin.

      Minä olen tämän blogin yhteydessä kirjoittanut surustani jo jonkin verran. Olen siis saanut purettua tuntemuksiani jonkinnäköisten sanojen muotoon.
      Toisaalta kaikkea en ole, enkä tule kirjoittamaan ylös muita kuin itseäni varten. Jotkin asioista haluan pitää vain omina ajatuksinani. Aion kyllä kirjoittaa tuntemukseni ylös, ennen kuin suru muuttaa muotoaan.

      Poista