Helsingin kirjamessujen lava odottaa

Mennään suoraan asiaan. Sain siis viime viikolla erittäin miellyttävän puhelun koskien Helsingin kirjamessuja.
Lyhyesti selitettynä:
Minulle ehdotettiin, että astelisin parin alan herrasmiehen kanssa Eino Leino -lavalle puhumaan sotaromaanista, josta kirjoitin myönteisen arvostelun viime kesäkuussa.
Niin paljon kuin ajatus esiintymistilaisuudesta minua pelottaakin, en todellakaan kieltäytynyt tarjouksesta. Aivan niin hullu minäkään en ole, että jättäisin tämän tilaisuuden käyttämättä. Tämä on hieno, hieno asia. Olen erittäin otettu luottamuksesta, jota minua kohtaan on osoitettu.

Toinen mainittava asia: kolme kuukautta kestänyt kesätyöni paikallislehden toimituksessa on nyt päättynyt. Olo on haikea, mutta samalla voittoisa. Vaikka pidin työstäni todella paljon, on ollut ihanaa päästä lomalle.
Työn päättyminen tarkoittaa samalla sitä, että voin palata käsikirjoituksieni täyspäiväiseen editoimiseen.
En ole vielä aloittanut Kuuran työstämistä, mutta olo on ok. On täysin mahdollista, että pääsen tästä vielä hyvään vauhtiin, ennen kuin koulu alkaa. Olen lomalla ja aion venytellä raajojani nyt oikein huolella.
Vietin aamupäivällä 1,5 tuntia spa:ssa, ostin lopultakin Annukka Salaman "Harakanloukku" -romaanin ja latasin koneelle paljon hyvää musiikkia. Näillä eväillä pitäisi jo päästä vaikean alun yli.
(Ja jep, päätin lopulta kohdata faunoidit, vaikka aloitankin editointia. Päädyin tähän ratkaisuun sen vuoksi, että pidän Salaman käyttämästä kielestä ja tarvitsen jotain, josta provosoitua.)

On muuten hassua huomata, kuinka kulunut kesä on muokannut suhtautumistani Kuuraan ja sen henkilöhahmoihin. Tajuan esimerkiksi, kuinka kipeästi useimmat hahmoista tarvitsevat säröä. Virheet tekevät hahmoista mielenkiintoisempia.
Kuura on myös muuttunut paljon siitä, mitä se alkujaan oli. Olen yrittänyt tähän päivään asti unohtaa sen, kuinka viime marraskuussa lähetin raakilekässärin WSOY:lle, vaikka tiesin tarinan olevan vielä ihan kesken. Onneksi en lähettänyt Kuuraa muille kustantamoille, vaan maltoin mieleni.
Kai se oli vain silloin kokeiltava kepillä jäätä...
Joka tapauksessa se hylsy, joka ilmestyi sähköpostiini viime perjantaina, ei aiheuttanut minussa suuria tuntemuksia. Tokihan se harmitti, mutta oikeastaan enemmän sen vuoksi, että olin mennyt tarjoamaan keskeneräistä kässäriä suurelle kustannustalolle. Se raakile ansaitsikin tulla hylätyksi.
Mietin vain sitä, kehtaako editoitua ja muunneltua versiota Kuurasta lähettää WSOY:lle enää uudelleen tänä syksynä? Vai pitäisikö "ei" vain ymmärtää "einä", eikä "ehkänä"? Kaiken kaikkiaan Kuuran ydinajatus on pysynyt samana ensimmäisestä raakileversiosta lähtien.
Saamassani hylsyssä pahoiteltiin siis kovasti sitä, että vastaus oli kestänyt pitkään (yli 6 kk). Siinä kuvailtiin kässäriäni hyväksi ja mielenkiintoiseksi, mutta juuri nyt Kuura ei vain sovi kustannusohjelmaan. Mitenkään kovin persoonallisesta viestistä ei kuitenkaan ollut kyse.

Kuuran suhteen en siis ole luovuttamassa, vaan homma jatkuu normaalisti eteenpäin. Toivottavasti jo tänään, tämän biisin säestämänä.


Tulevan blokin ennakoiminen

Ennen kuin sanon mitään muuta, haluan ilmaista järkytykseni Robin Williamsin kohtalosta.
Oh Captain, My Captain.
Suuren elokuvatähden poismenosta on aina niin kovin kummallista kuulla. Robin Williams oli osa lapsuuttani ja nyt häntä ei enää ole. Olen hämmentynyt. Tuntuu kuin ihmisiä ja eläimiä olisi alkanut kuolla vasta viimeisimpien vuosien aikana. Kun olin nuorempi, kukaan ei koskaan kuollut.

Tämä viesti olisi pitänyt kenties laittaa ihan oman otsikkonsa alle. Tiedän, että on enemmän kuin tökeröä siirtyä puhumaan osanottokirjoituksen jälkeen Faunoidit-sarjasta, mutta teen sen kuitenkin. Synkkien asioiden jälkeen tarvitaan iloisia ajatuksia.
Ja iloista on siis se, että suosimani Faunoidit-sarjan päätösosa on viimein ilmestynyt kauppojen hyllyille. Harakanloukkua on mainostettu jo pitkään, mutta näin loppumetreillä ehdin unohtaa sen ilmestymispäivämäärän kokonaan. Siispä koin positiivisen yllätyksen, kun Annukka Salama ilmoitti eilen Facebook-sivullaan, että kirja on nyt saatavilla. Mahassa alkoi heti kuplia.

Kansi enteilee muuttunutta tunnelmaa.
Totta kai haluan lukea Harakanloukun mahdollisimman pian. Jotkut teistä varmasti tietävätkin, että fanitan suuresti Faunoidit-sarjaa. Toki sarjassa on omat puutteensa (missäpä ei olisi?), mutta kokonaisuus ratkaisee, ja minut tämä kirjasarja on onnistunut koukuttamaan täysin.
Toisaalta pelkään mitä tapahtuu, jos luen kirjan nyt. Alanko jälleen inhoamaan omia kässäreitäni, kuten edellisellä kerralla kävi? Kahden viikon päästä minun pitäisi olla täydessä editointivireessä (olen varannut kokonaisen viikon pelkälle tiukalle editoimiselle töiden loppumisen jälkeen), eikä silloin kirjoitusblokeille voi jättää sijaa.

Toki kahdessa viikossa pahin blokki ehtii varmasti mennä ohi, mutta en silti tiedä haluanko ottaa riskiä. Minulle on aika tyypillistä tehdä kärpäsestä härkänen. 
Vaihtoehtoisesti voisin jo nyt ryhtyä henkisesti valmistautumaan Kuuran editoimiseen ja keskittyä vain ja ainoastaan oman kässärini maailmaan muurien sisällä. Tunnelmaa kun ei saa tarinaan pakottamalla, vaan siihen on ensin uppouduttava. Huomasin päälleliimatun tunnelman kässärissäni vähän aikaa sitten, kun luin pitkästä aikaa Kuuran uutta alkua. Vaihtoon menee. Taas.
Aion yrittää uutta alkua vielä kerran, mutta jos sekään ei onnistu, en tiedä mitä teen. Varmaankin luovutan sen hemmetin alun suhteen kokonaan ja jätän sen sellaiseksi kuin se alunperin oli.
Olen selvästikin huono johdattelemaan lukijaa tekstin ytimeen, sillä painiskelen ensimmäisten lauseiden kanssa myös töissä. Lehtijutut ovat varmasti kehittäneet minua kirjoittajana tietyllä tapaa, mutta samalla toimittajan työ on alleviivannut heikkouksiani. Koen, että olen taitava lopettamaan, mutta huono aloittamaan.

Tietenkin tämän viestin tapauksessa taisi käydä juuri päinvastoin.