Liikaa vai liian vähän?

Olen viettänyt viikonlopun yksin kotona kirjoittaen. Editointi on sujunut mallikkaasti, ja luulen että saan pian kässärin takaisin koelukijoiden käsiin. Tämä editointikierros on ollut mahdottoman työläs. Tekstiä korjaillessa Kuura on saanut lisäpituutta noin 40 liuskaa, ja niiden myötä kässärini ylitti eilen 87 000 sanan "too much" -rajan. Pituus on asia, joka arveluttaa minua vielä aika paljon. Pelkään, että olen lisännyt tekstiin turhaa materiaalia, joka vain jarruttaa lukukokemusta. Olen kirjoittanut tarinan sisään lisää yksityiskohtia ja pari uutta kohtausta, jotka minun mielestäni kyllä toimivat, mutta jotka samalla kasvattavat tarinan sivumäärää epämiellyttävällä tavalla.

Viime tiistain kirjoitin jälleen mBarissa.
Editoiminen ei ole minun juttuni. Tuntuu, että mitä enemmän Kuuran tarinaa ajattelen, sitä enemmän haluaisin tehdä siihen muutoksia. Ja nyt kyse on nimenomaan suurista muutoksista, joiden ajatteleminenkin uuvuttaa. Välillä tekisi mieli sysätä koko kässäri pois. Alku on mielestäni edelleen kelvoton. Luojan kiitos eräs taitava ystäväni on luvannut auttaa minua erityisesti Kuuran alun kanssa, mikäli hän näkee siinä ongelmia koelukukierroksen jälkeen. Aivoriihi käyntiin vain.

Kuuran pituuteen liittyvien ongelmien lisäksi olen miettinyt tällä viikolla jonkin verran henkilöhahmojen ulkonäköjen kuvaamista. Kuinka tarpeellista on kuvata esimerkiksi sivuhahmon ulkonäköä? Minulla on kässärissäni muutamia sivuhahmoja, jotka kyllä esiintyvät tarinassa useamman kerran, mutta joiden ulkoisesta olemuksesta en tee mainintoja sanallakaan. Toki minulla itselläni on selkeä mielikuva siitä miltä kyseiset hahmot näyttävät, mutta en ole vain saanut ujutettua informaatiota luontevasti tarinan kerronnan sisään. 
Nämä ovat tietenkin mielipideasioita, mutta kysyn silti: onko teidän mielestänne parempi jättää henkilöhahmon ulkonäköön liittyvät seikat lukijan oman mielikuvituksen varaan, vai pitäisikö lukijalle tehdä selväksi heti kättelyssä miltä tarinan hahmot näyttävät? Millainen tukka, millainen rakenne, millainen tyyli..? Häiritseekö teitä mikäli henkilöhahmoa kuvataan pikkutarkasti aina kengännumerosta silmien väriin? Vai päinvastoin pidättekö rasittavana, mikäli joudutte näkemään omaa vaivaa ja keksimään itse kyseisen henkilöhahmon ulkoiset piirteet?
Itselleni on pari kertaa romaania lukiessani käynyt niin, etten ole ollut varma edes henkilöhahmon sukupuolesta. Siinä vaiheessa kyllä olisin kaivannut edes pientä vihiä siitä, minkä näköisestä henkilöstä oikein on kysymys. Toki ymmärrän, että jotkut kirjailijat jättävät tarkoituksella henkilöhahmon sukupuolen pimentoon, mutta näissä minun lukemissani romaaneissa en uskonut "sukupuolettomuuden" olevan itse tarkoitus.

Henkilöhahmon ulkonäön kuvaaminen ei ole niin helppoa kuin luulisi - ei ainakaan silloin, jos sen haluaa sulattaa kerrontaan luontevasti. Luin eräältä kirjoitussivustolta ohjeen, ettei päähenkilöään saisi koskaan laittaa peilin eteen kuvailemaan omaa ulkonäköään. Hauska ohje. Myönnän itsekin sortuneeni tuohon kliseeseen joskus. 

Vahvuuksien vuoro

Viime aikoina kirjoittajat ovat listanneet blogeissaan omia vahvuuksiaan. Kiitokset vaarnalle mahtavasta haasteesta! Tämä tuo lisää väriä alkaneeseen syksyyn.
Omien vahvuuksien näkeminen voi olla välillä hankalaa. Itse muutun etenkin editoinnin ajaksi aina kauhean kriittiseksi omaa tekstiäni kohtaan. Välillä tuntuu, ettei kässäreissäni ole mitään hyvää. Siispä tämä haaste tulee hyvään saumaan nyt, kun editoin Kuuraa. Seuraavat viisi kohtaa muistuttavat minua hyvistä ominaisuuksistani.


1. Ideointi
Tämä on kenties pääsyy sille miksi ylipäätään kirjoitan vapaa-ajallani. Tarinoita syntyy päässäni valtavia määriä, ja haluan kertoa ne muille. Osa tarinoista on hyviä, osa ei, mutta kaikkien ei ole tarkoituskaan päätyä paperille. Lisäksi monet ideoistani muokkaantuvat juonellisesti niin pitkiksi, että pystyn työstämään vain paria kässäri-ideaa kerrallaan. Tällä hetkellä editoin Kuuraa ja Arkkia. Nämä kaksi kässäriä ovat kuitenkin sen verran työläitä projekteja, että aivoni ovat odotellessa kyhäilleet läjän jatko-osia kummallekin tarinalle. En usko, että tulen koskaan toteuttamaan kaikkia keksimiäni jatko-osia, mutta se ei silti estä minua ideoimasta niitä.

2. Tarinan lopetus
Pidän avoimista lopuista ja cliffhangereistä. Olen saanut myös palautetta siitä, että tarinani loput ovat olleet mielenkiintoisia. Tämä on sinänsä hassua, koska en monestikaan suunnittele tarinani lopetuksia, vaan annan niiden tulla luonnostaan. Joka tapauksessa pidän lopetuksia yhtenä vahvuutenani. Koen hallitsevani lukujen ja kässäreiden viimeiset lauseet.

3. Tehokkuus
Tämä määrittelee minua hyvin kirjoittajana. Olen äärimmäisen tehokas silloin, kun flow iskee päälle. Antakaa minulle uusi kässäri työstettäväksi, antakaa yö, antakaa Hans Zimmeriä ja lasi viiniä niin homma on selvä. Voin halutessani kirjoittaa kellon ympäri ja mökkihöperöityä onnellisena. Kässäreiden ensimmäiset versiot ovat minun heiniäni, rakastan sitä kun saan vain kirjoittaa tarinaa eteenpäin ja elää sen mukana. NanoWriMoa odotellessa...

4. Naishahmot
Minulla on ollut vasta kolme koelukijaa, mutta heidän mukaansa olen luonut onnistuneita naishahmoja. Minun tyttöni eivät välttämättä ole tarinan "katnisseja" tai muitakaan feminismin perikuvia, mutta he ovat aitoja ja toimeliaita. He eivät ole aina oikeassa ja voivat ärsyttääkin lukijaa, mutta minulle se on ok. Tyttöni ovat kuten me ihmiset yleensäkin: erehtyväisiä.

5. Tunnelma
Tarinoissani on jännittäviä kohtauksia, joten ilman sopivaa tunnelmaa homma lässähtäisi käsiin alta aikayksikön. Luokittelen tämän siis yhdeksi vahvuuksistani. Rakastan jännittävien tai dramaattisten kohtausten kirjoittamista, ja toistaiseksi intoni on välittynyt myös lukijalle. Osaan pitää kerronnan tarpeeksi tiiviinä, jotta tarina säilyttäisi imunsa.

Siinäpä nuo! Tämä oli oikein virkistävä tehtävä. Kenties voisin listata vahvuuksiani uudestaan vuoden päästä ja katsoa miten näkemykseni ovat muuttuneet.

Jenna Kostet - Lautturi

Hyvää alkanutta syksyä kaikille!
Olen päässyt takaisin arkeen kiinni, koulu on alkanut ja myös kirjoitusrytmini on hyvää vauhtia palautumassa entisille urilleen. Editoin viime viikolla 60 sivua Kuuraa, mikä on hyvin siihen nähden miten vähän minulla oli editointitunteja käytettävissäni. Kuuran alku on nyt uusittu, ja kässäriin on tullut 20 liuskaa lisäpituutta. Uusi alku arveluttaa minua vielä jonkin verran, mutta olen päättänyt olla koskematta tekstiin tämän enempää. Seuraavaksi aion kuunnella ensilukijoiden mielipiteitä editointiratkaisuistani.

Kansikuvan on taiteillut Johanna Lumme
Viime viikolla sain myös käsiini kauan odottamani nuortenromaanin, josta haluan kirjoittaa blogiini nyt muutaman sanan. Kyseessä on Jenna Kostetin esikoisromaani Lautturi (Robustos, 2014).
Lautturi on spekulatiivista fiktiota kahdesta nuoresta, Kaista ja Irasta, joiden erilaiset maailmat kohtaavat lukion äidinkielentunnilla. Jo romaanin otsikosta voi päätellä paljon: Kai on muutakin kuin pelkkä tavallinen lukiolaispoika. Hän ei ole täältä, vaan koti on jossain alempana, siellä missä "sielut uivat virran mustassa vedessä".
Maailma ylhäällä on Kaille vieras. Uusi koti on outo ja pelottava, eikä Kai tunnu löytävän paikkaansa maailmassa, jossa ihmiset käyttäytyvät kylmästi ja vihamielisesti toisiaan kohtaan. Ainoan lämmön Suomen kylmään talveen tuo Ira ja sanat.
Mutta Iralla on koulussa oma paikkansa, eikä koulun suosituinta tyttöä voi kuka tahansa lähestyä. Ira on kaikkea sitä, mitä muut tytöt haluaisivat olla: kaunis, älykäs ja hauska. Kuitenkin jotain kätkeytyy tytön tummien silmien taakse - jotain sellaista, jonka vain Kai kykenee näkemään.
Vaikka Lautturin kohdalla voi puhua rakkaustarinasta, mitään perinteisen sokeroitua tai kiveen kaiverrettua tässä kertomuksessa ei ole. Kostet ei tarjoa lukijalleen itsestäänselviä ratkaisuja, vaan säilyttää realistisen otteen romaaninsa viimeisille sivuille asti. Maailma on kylmä, ja toisinaan yksittäisen ihmisen on vaikea asettua valtakulttuuria vastaan. Toisinaan on helpompi antaa periksi.

Lautturi käsittelee useita ajankohtaisia aiheita, kuten koulukiusaamista, perheväkivaltaa sekä tyttöjen ruumiinkuvaa voimakkaalla, suorasukaisella tavalla. Turhalta alleviivaamiselta tai osoittelulta kuitenkin vältytään. Nuoren lukijan päättelykykyyn luotetaan alusta alkaen, minkä vuoksi Lautturi erottuu edukseen älykkäänä ja oivaltavana nuorenkirjana.

Kostetin käyttämä lyyrinen kieli ja kerronnan vaivattomuus ovat romaanin ehdottomia kulmakiviä. Parhaiten romaanin kielellistä sävyä voinee kuvata suoraan Lautturia referoimalla:
"Minusta kieli on kaunis. Pienet muurahaiset paperilla. -- Opettajan huulilla minun muurahaiseni muuttuvat tanssiksi. Ne saavat siivet ja lentävät ympäri luokkaa, ulos ikkunan raosta, eivätkä ne välitä kylmästä tuulesta, joka puhaltaa ne kieppuviksi spiraaleiksi ympäri ja ympäri. Minun muurahaisillani on värikkäät perhosensiivet ja ne osaavat laulaa kaikilla maailman sävelillä." (Lautturi, s. 44, 55)
Kerroin jo Mila Terästä käsittelevässä blogiviestissäni, kuinka olen viime aikoina alkanut arvostaa romaanissa käytettävää kaunista kieltä aina vain enemmän ja enemmän. Kostetin tekstiä lukiessa tämä mielipide vain vahvistui.
Lautturi on kuitenkin riittävän tiivis, jottei se olisi muuttunut kielellisesti liian haastavaksi nuortenkirjaksi. Romaanin lyhyet luvut ja juonen reipas kronologinen jatkumo tekevät tarinasta nopealukuisen siitäkin huolimatta, että kerronnan ajoittaiset tihentymät vaativat keskittymistä. Omasta puolestani olisin voinut lukea Kain ja Iran tarinaa pidemmällekin, vaikka yleisesti suosin avoimia loppuja.

Lautturi oli erittäin positiivinen lukukokemus, ja jään mielenkiinnolla odottamaan Kostetin myöhempää tuotantoa. Suosittelen ihmisiä lämpimästi tutustumaan tähän kauniiseen uutuusromaaniin!