Kustannussopimus trilogialle

Pienet kippistelyt Hard Rock Caféssa.
Olen antanut tästä vihiä jo aikaisemmissa postauksissani, mutta nyt se on virallista: Kuurasta tulee trilogia. Postimies pudotti eilen laatikkooni kustannussopimuksen, joka sitoo minut kirjoittamaan Kuuran tulevat jatko-osat, Myrskyn ja Ruskan, samalle kustantajalle. Päätöstä ei tarvinnut miettiä kovin montaa sekuntia. Pengoin laukusta kädet täristen ensimmäisen löytämäni kuulakärkikynän ja sutaisin allekirjoitukseni molempiin kopioihin Hell yeah! -tyyliin. 
Olen toivonut tätä siitä lähtien, kun kirjoitin Kuuran ensimmäisen version. Minun mielessäni tarina jatkuu vielä kahden osan verran, vaikka vuosi sitten muistutinkin itseäni jatkuvasti siitä, että on ihme jos saan sopimusta ensimmäisellekään osalle. Näin kuitenkin kävi, ja näillä näkymin tulen viettämään kaksi seuraavaa vuotta Inkan ja Aaronin seurassa. 

Kustannussopimus kirjoittamattomista käsikirjoituksista tuo kuitenkin myös tulivuoren kokoisen vastuun. Ensinnäkin on deadlinet. Sopimuksessa lukee joustavasti "Tavoitteena julkaista kirjat, kun ne ovat valmiit", mutta suullisesti olen sopinut kustantajan kanssa, että kirjat julkaistaan vuoden välein. Myrskyn on siis oltava toimitusta vaille valmis ensi syksyyn mennessä. Tiedänpähän mihin tulen käyttämään vapaa-aikani ensi kevään ja kesän aikana.  

Toinen huolestuttava asia on tarina ja sen tulevat juonikuviot. Itse olen kauhean innoissani Myrskystä ja Ruskasta ja olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että Myrsky nousee Kuuraan verrattuna täysin uudelle tasolle, mutta siinä on myös eroavaisuuksia, jotka voivat jakaa mielipiteitä. Pelkään, ettei jatko-osista pidetä. Kustannussopimuksen kohta "Kustantaja sitoutuu julkaisemaan teokset, mikäli niiden taso vastaa Kuura-käsikirjoituksen tasoa" huolestuttaa, vaikka asia kaiken järjen mukaan kuuluu olla ilmaistuna juuri noin. Pakkohan kustantajalla on joku takuu olla siitä, etten kirjoita täysin jakomielitautista huuhaata. 

Huh, tiedän ettei minun pitäisi ajatella lukijaa liikaa, mutta se on vaikeaa. Niin kauan kun tarina on pöytälaatikossani, se on minun ja saan luoda sille juuri sellaisen lopun kun haluan. Mutta minun silmissäni tarina ei kuulu enää vain kirjailijalle siinä vaiheessa, kun teksti julkaistaan. Kuuran lähestyvä julkaisu on saanut minut ajattelemaan lukijaa entistä enemmän. Mietin mitä kohderyhmäni mahdollisesti tarinalta toivoo jatkossa ja mitä ratkaisuja en ainakaan saa mennä tekemään. Juuri nyt tuntuu, että kirjoitan tarinan ensisijaisesti lukijalle, en itselleni kuten Kuuran ensimmäistä versiota kirjoittaessani tein. 
Mielenkiintoista on se, ettei asian tiedostaminen tunnu kaikesta huolimatta negatiiviselta. Hieman hermostuttavalta ehkä, mutta ennen kaikkea innoittavalta. Olen luvannut jo itselleni, että teen Myrskystä parhaimman kässärini ikinä. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta!

Soppareita käytiin juhlistamassa Lissien keikalla.

Miniloma kirjoittamisesta

Joulu lähestyy ja omalta osaltani vuoden kirjoitustyöt on viimein pistetty pakettiin. Koulu vaatii vielä yhden esseen palautuksen ja vuoroja Akateemisessa kirjakaupassa riittää, mutta käsikirjoitusten osalta olen nostanut sormeni pois näppäimistöltä. Kuura lähti taittoon maanantaina, mikä on sinänsä huojentava asia. Olen pakertanut kyseisen käsikirjoituksen parissa nyt vuoden päivät, joten päästän mielelläni tekstin käsistäni. Tulen lukemaan käsikirjoitukseni vielä yhden kerran - taittoversion - mutta sen jälkeen luulen, etten halua nähdä Kuuran lauseita pitkään aikaan. Ymmärrän hyvin miksi jotkut kirjailijat eivät lue omia kirjoituksiaan enää sitten, kun kirja on kansissa. Saatan hyvin olla yksi heistä.

Jatkan kirjoittamista uudelleen tammikuussa 2016. Lähdemme kustiksen ja pienen kirjoittajaporukan kanssa Saloon Mathildedaliin viikonlopuksi työstämään käsikirjoituksiamme, ja tiedän jo nyt minkä proggiksen ääressä minut siellä nähdään. Parempi toivoa, ettei Myrskyn alku katoa jälleen kuin pieru Saharaan - siinä tapauksessa täytyisi varmaan uskoa, ettei kohtalo halua tämän käsikirjoituksen syntyvän.
Toisaalta viime päivien puheiden perusteella on aika selvää, ettei kohtalolla tai oikuttelevilla Macbookeilla ole paljoa puuttumista Kuuran jatko-osien syntymiseen enää. Myrskyyn ja Ruskaan liittyen minulla on mukavia uutisia, joista infoan hieman myöhemmin.

Loppuun vielä illan fiilistelymusaa! En ole editoidessa kuunnellut muuta kuin vaimeita soundtrackeja, joissa ei ole laulua mukana. Nautin nyt siis oikein olan takaa biiseistä, joiden sanoitusta saa pysähtyä kuuntelemaan. Tietenkin näinä päivinä kaikki liittyy maailmassani jollain tavalla Kuuraan, niin tekee myös tämä biisi:


P.S. Kirjailijahaastatteluni löytyy Myllylahden sivuilta! Vastaukseni voivat olla blogiani lukeneille entuudestaan tuttuja juttuja, mutta käykää silti lukaisemassa. :)

Tykkää Facebookissa

Olen pistänyt merkille, että useimmat blogit ovat laajentaneet reviiriään Facebookin puolelle. Mielestäni se on oikein toimiva ratkaisu ilmoittaa blogipäivityksistään myös sellaisille ihmisille, jotka eivät Bloggeria käytä tai seuraa. Itse näen sen hieman blogia nopeampana tapana reagoida ja tiedottaa asioista.
Tämän vuoksi päätimme pienen Kuura-ryhmämme kanssa pistää pystyyn kirjan viralliset fb-sivut. Graafikkoni teki bannerin, minä sisällön. 

(c) Karin Niemi
Kuuran sivujen tarkoitus on ennen kaikkea toimia tiedotuskanavana kirjaan liittyvistä asioista. Etenkin lähipiirini kokee tämän hyödylliseksi, koska kaikki eivät seuraa blogiani. Monet näkivät jopa kirjan kannen ensimmäistä kertaa juurin fb-sivujen kautta. 


Esikoiseni markkinointi on siis jo polkaistu käyntiin. Myllylahden katalogi ilmestyi muutama viikko sitten, ja sen myötä julkaistiin myös Kuuran esittelyteksti. Katalogiin voi tutustua täältä.  Kirjan tiedot löytyvät lisäksi kustantajan verkkosivuilta, josta Kuuraa saa ennakkotilattua. Risingshadow on lisännyt Kuuran sivuilleen, ja pari blogia maininnut kirjan lukulistallaan. 

On ollut aika outoa nähdä oma kirja virallisesti esiteltynä. Pelottavaa ja ehkä vähän ahdistavaakin, jos rehellisiä ollaan. Tajusin, että kirja on oikeasti tulossa eikä tunne ole ollut pelkästään innostunut ja odottava. Kuvittelen mielessäni kaikki mahdolliset kauhuskenaariot ja haluaisin piiloutua komeroon. Ajattelen kirjoittamaani genreä ja toivon, että olisin valinnut jotain älykkäämpää ja puhuttelevampaa. Sitten muistan miksi ja kenelle kirjoitan, mietin saamiani lukijapalautteita ja rauhoitun vähän. Kai tämä on normaalia. 

Kuura lähtee oikoluettavaksi tänään. Sen jälkeen teksti ei ole enää minun käsissäni, niin oudolta kuin ajatus tuntuukin. Taidan pitää joulunkuun ajan taukoa kirjoittamisesta. Pieni paussi tekee varmasti hyvää.

Liebster Award

Blogeissa kiertää paraikaa kaunis kysymyshaaste Liebster Award. Tunnuksen lahjoitti minulle vaarna Päiväunien salainen elämä -blogista. Kiitokset hänelle ihanasta eleestä! Olenkin toivonut, että pääsisin vastaamaan kysymyksiin. Tämä on mukavan kevyttä vaihtelua blogin päivittämiseen.


Haasteen säännöt ovat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Vastauksia vaarnan kysymyksiin:

1. Mitä on työn alla juuri nyt?
Työn alla on tällä hetkellä tulevan esikoisromaanini Kuuran viimeistely. Teen viimeisiä muokkauksia tekstiin, ennen kuin kässäri lähtee oikoluettavaksi. Deadline on ensi sunnuntaina, joten pitkään tämän kanssa ei tarvitse enää painiksella. Sunnuntain jälkeen siirryn kirjoittamaan Kuuran jatko-osaa, jonka alkua testailin jo hieman Nanowrimossa.

2. Kuka on tärkein kirjallinen esikuvasi?
Tämä on paha, koska hyviä esikuvia on niin monia. Tällä erää mainitsen kuitenkin Siiri Enorannan. Paitsi että hänen kirjansa ovat aivan omaa luokkaansa, kirjailijan julkinen esiintyminen on myös jotain todella suloista katseltavaa. Enoranta on nöyrä, hertaainen ja lähestyttävä. Häntä voin siis pitää esikuvanani, vaikka omalla luonteellani tulen tuskin koskaan saavuttamaan samanlaista rauhallisuutta.

3. Onko sinulla teksteissä toistuvia suosikkisanoja?
Ne vaihtelevat. Enemmän minua häiritsevät kuvaamani eleet, jotka toistuvat hahmoilla usein. Näitä ovat kulmien kohauttelut, huokailut, tuhahdukset, hymähdykset tms. Tietyt lauserakenteet toistuvat myös kaavamaisesti, jos kirjoitan pitkiä pätkiä yhteen soittoon.

4. Mietitkö/työstätkö kirjoitustyyliäsi tietoisesti?
Nykyään, kyllä. Tiedän, että se on alue, jossa minulla on eniten petrattavaa, joten yritän kehittyä paremmaksi juuri tyylillisellä saralla. Pääasiassa pyrin työstämään tyyliä vasta editointivaiheessa. Käsikirjoituksen ensimmäistä versiota rakentaessani en halua ajatella näitä asioita liian paljon, jotta flow ei katkeaisi. Nanowrimon aikaan huomasin kuitenkin, etten pysty samanlaiseen lennokuuteen kuin ennen. Kuuran editoiminen on aikaansaanut sen, että syynään lauseita pidempään ja teen niistä kerralla valmiita. Saa nähdä muuttuuko asia, kun uusi käsikirjoitus etenee alkukohtauksiaan pidemmälle.

5. Mistä haluaisit kirjoittaa muttet uskalla?
Kuura taitaa osaltaan edustaa juuri sellaista käsikirjoitusta: olen aina rakastanut ihmissusia - olen fani - ja halusin kirjoittaa niistä silläkin uhalla, että tiesin ihmissusien olevan nuortenkirjallisuudessa menneen talven lumia. Samasta syystä jännitän kirjan vastaanottoa nyt enemmän kuin koskaan. En tiedä olisinko sittenkään valinnut tätä aihetta, jos saisin uudelleen valita.

6. Millainen oli ensimmäinen tarinasi?
Itse asiassa se ei ole kovinkaan erilainen Kuuraan verrattuna. Bluesissa oli myös ihmissusia, joskin ne olivat soluttautuneet normaalin väestön sekaan. Kirjoitin tarinan lukion kolmosella ja olin siitä suunnattoman innoissani. Blues venähti 160 000 sanan mittaiseksi tiiliskiveksi. Nykyään kun plärään kyseistä tekstitiedostoa läpi, en voi kuin ihmetellä miten olen saanut kaiken sen työmäärän tehtyä yhden vuoden aikana. Se käsikirjoitus opetti paljon kirjoittamisesta ja pitkäjänteisyydestä.

7. Harrastatko muuta kulttuuria kuin kirjoittamista?
En enää nykyään. Tapasin soittaa pianoa, laulaa kuorossa ja tanssia hiphopia kun olin nuorempi, mutta nykyisin vapaa-aika kuluu koiran, kavereiden ja kässärin seurassa. Elokuvat ovat jääneet Hansin tulon myötä myös vähemmälle huomiolla. Ennen kävin leffassa pari, kolme kertaa kuussa, nykyään on hyvä jos kerran kuussa muistan sivistää itseäni.

8. Mikä fiktionaalinen hahmo on jäänyt ihosi alle?
Omat hahmot toki siksi, että niiden kanssa on viettänyt niin paljon aikaa. Tällä hetkellä pinnan alla vaikuttaa eniten Kuuran jatko-osassa esiintyvä Petra. Mutta jos omia käsikirjoituksia ei oteta huomioon, yksi vahvasti mieleen jäänyt hahmo on Stephen Kingin Under the Domen Junior. Ei siis sarjassa esiintyvä Junior, vaan alkuperäinen romaanin henkilöhahmo. Kingillä on paljon muitakin hahmoja, jotka ovat onnistuneet pääsemään ihon alle.

9 Millä tavoin ruokit muusaasi? Vai onko sinulla muusaa?
Muusa oli. Joskus. Ruokin sitä silloin kynttilöillä, kaakaolla, jouluomenasiiderillä ja elokuvamusiikeilla. Tällä hetkellä kirjoittaminen on ollut kuitenkin niin teknistä ja mekaanista hommaa, ettei muusalle ole jäänyt tilaa.

10. Käytkö usein kirjastossa?
En ole ottanut sitä tavaksi. Rakastan kirjaston tunnelmaa ja siellä työskentelyä, mutta kirjoja lainaan lähinnä koulua varten. Minulla on joku kummallinen pakkomielle omistaa lukemani kirjat. Samoin olen kauhean tarkka kansien yleisestä kunnosta, minkä vuoksi kirjastojen kuluneet, päällystetyt kirjat ja hiirenkorville taitetut sivut usein häiritsevät.

11. Mikä on suurin ilosi lukijana?
Se tunne, kun lukee jotain niin hyvää, että on kuin riivattu kirjan loputtua. Sama koskee elokuvien katselua. Samalla se on aika turmiollinen olotila, koska oma käsis muuttuu auttamatta surkeaksi ja mitättömäksi lukemani teoksen rinnalla, enkä pysty työstämään uutta tekstiä, ennen kuin pahin hurmio on haihtunut. Voisin siis todeta, että suurin iloni lukijana on samalla suurin suruni.

Siinäpä nuo! Kiitokset kysymyksistä, näihin oli oikein hauska vastata. Seuraavaksi minun olisi määrä nimetä 5-10 bloggaajaa, jotka mielestäni ansaitsevat tunnuksen. Kapinoin ja nimeän vain neljä.
Välitän Liebster Awardin milkoushalle, Satsulle, Deelle ja Malnalle.

Kirjaan teille 11 kysymystä, joihin voitte halutessanne vastata. Osa kysymyksistä on otettu muilta bloggaajilta, koska ne toimivat enkä halua keksiä hyvin pyörivää pyörää uudelleen.

1. Mitä on työn alla juuri nyt?
2. Ajatteletko lukijaa, kun kirjoitat?
3. Pisin kirjoitustaukosi?
4. Missä ja milloin kirjoitat?
5. Luetko kirjoitusoppaita?
6. Mikä sai sinut innostumaan bloggaamisesta?
7. Mitä mieltä olet sähkökirjoista?
8. Oletko jäänyt viime aikoina koukkuun johonkin kirjasarjaan, televisioon, musiikkiin tms.?
9. Kenelle annoit viimeksi kirjalahjan ja mikä kirja oli kyseessä?
10. Tapaatko jättää kirjan lukemisen kesken, jos tarina/tyyli ei miellytä?
11. Onko sinulla soundtrackejä/biisilistoja omille käsikirjoituksillesi? Millaisia?

Huh, olipas vaikea saada koottua noin monta kysymystä. Mutta siinä ne nyt ovat. Toivottavasti viihdytte niiden parissa!

Ihana kamala high tech

Nanokuukausi on edennyt melkein puoliväliin, ja suurin osa kirjoittajista on ylittänyt 10 000 sanan rajan. Minunkin piti olla heidän joukossaan. Kuuran jatko-osa (jonka työnimi on vaihtunut Myrskyksi) edistyi hieman tahmeahkon alun jälkeen hienosti, ja olin vasta pääsemässä vauhtiin sen kanssa. Onneksi en kuitenkaan päässyt, koska siinä tapauksessa menetetty tekstitiedosto olisi harmittanut vielä enemmän.
Kyllä vain, Myrsky katosi bittiavaruuteen eilen.

Olin suunnitellut MacBook Airin hankkimista jo pitkään, ja pari viikkoa sitten marssin viimein kotiin hopeinen omena kainalossani. Mac on kaikin puolin ihana. Olen kuskannut sitä mukanani kahvilaan ja kirjastoon ja jopa koulumatkoilla olen nykäissyt sen laukusta syliini ja kirjoittanut Myrskyä. Kone on niin kummallisen kevyt ja mukava kirjoittaa, että jo pelkästään se on innostanut jatkamaan uutta käsikirjoitusta eteenpäin. On se vaan niin nätti!

Valitettavasti kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Macissa on paljon uusia asioita, joita minun on vielä opeteltava. Pilvipalveluiden käyttäminen piti olla varma valinta pitää tekstitiedostot turvassa. Toisin kuitenkin kävi.

Kun eilen tajusin Myrskyn kadonneen, naamalleni valahti ensin surullisen kuuluisa "oh f**k" -kuumotus. Sen jälkeen tuli epäusko ja lopulta epätoivo, kun puheluita soiteltuani tajusin, ettei asialle todennäköisesti pysty tekemään mitään. Myrskyn alku on historiaa. En menettänyt onneksi kuin kymmenisen sivua, mutta kyseessä oli silti usean illan aikaansaannos. Menetys on menetys, oli kyseessä kuinka iso tiedosto hyvänsä.
Tästä syystä joudun luopumaan myös osallisuudestani Nanowrimoon. Vähänhän se harmittaa, vaikka aikaisemmalla kirjoitustahdillani olisin tuskin maaliin asti päässyt muutenkaan. Tässä kuussa on ollut ihan liikaa töitä, kouluhommia ja Kuuran editoimista oikolukukuntoon. Ehkä yritän omaa Nanoa joulukuussa? Ihan vielä en jaksa kirjoittaa uusiksi samoja asioita, joiden kimpussa painiskelin koko edellisviikon. Myöhemmin sitten.

Täysin maani myyneenä en tekstitiedoston katoamisesta kuitenkaan ole. Koko eilisillan hoin itselleni, kuinka pystyn kirjoittamaan alun uudestaan entistä parempana. Myrskystä tulee hieno. Olen kauhean hurmaantunut sen neljään uuteen henkilöhahmoon. Päässäni surraa dialogia ja tapahtumia loppukohtauksesta. Pääsisipä jo sinne asti.

Kirjamessut 2015

Tämän vuoden kirjamessut jäivät osaltani melko lyhyeen. Vaikka olin alkujaan suunnitellut osallistuvani messuille joka päivä, onnistuin lopulta saapumaan paikalle vain torstaina. Minulle tarjottiin muutama viikko sitten osa-aikatyötä Bonnier Booksin Akateemisessa kirjakaupassa, ja otettuani työn vastaan olen viettänyt iltani ja viikonloppuni pitkälti kirjakaupan pokkarihyllyjen välissä. Työ on mielenkiintoista, mutta harmikseni vuorot osuivat messujen kanssa päällekkäin.

Messujen kirjasaldoa.
Torstaissa riitti kuitenkin hulinaa aamusta iltaan. Tapasin monia kirjoittajakavereita, niin vanhoja kuin uusiakin tuttavuuksia. On aina mahtavaa nähdä uusia kasvoja ja saada ääni niille henkilöille, joiden kanssa on aikaisemmin viestitellyt vain sähköpostilla. Samoin on ihanaa nähdä tuttuja kamuja ja huomata kuinka on kaivannut heidän seuraansa.

Avauspäivän ohjelmasta olin ympyröinyt lukuisia mielenkiintoisia paneelikeskusteluja ja haastatteluja, joista ehdin kuitenkin kuuntelemaan vain muutaman. Kandini vuoksi minua kiinnosti kuunnella Sara Kokkosen tyttökirjaklassikoita avaava haastattelu "Kapina ja kaipuu - kultaiset tyttökirjaklassikot". Kirjailijoista rynnin taas kuuntelemaan Jenna Kostetia, joka Robustoksen kojulla pidetyn haastattelun lisäksi osallistui Sibelius-lavalla pidettyyn keskusteluun "Suomimytologia fantasiassa". Keskusteluun osallistuivat myös kirjailijat Ante Aikio, Juha Jyrkäs ja Minna Roininen. Haastattelijana toimi J.S. Meresmaa.

Pyörähdin myös pariin otteeseen Kuuran kustantamon kojulla höpöttelemässä kustannuspäällikön kanssa kirjasta ja julkaisuprosessista. Sovittiin, että vaikka Kuuran painoskoko ei ole vielä täysin selvinnyt, ryhdyn kirjoittamaan jo sen jatko-osaa. Osallistun siis marraskuun NaNoWriMoon Kuura kakkosella, jonka työnimi on näillä näkymin Loimu. Olen innoissani juonisuunnitelmistani, vaikka samalla jännittääkin jatkaa tarinaa siitä mihin se Kuurassa jäi.

Messupäivän jälkeen suuntasin kustannustoimittajani kanssa pikkuiseen Hoku-ravintolaan syömään. Se kaksituntinen meni niin että hujahti! Enpä olisi pari vuotta sitten arvannut, kuinka rentoa kustantajan kanssa keskusteleminen voi olla. Samoin tuntui jännältä jatkaa iltaa Osuuskumman jäsenten seurassa ja vaihtaa ajatuksia ihailemiensa kirjailijoiden kanssa.
Näin muutama päivä myöhemmin tuntuu edelleen oudolta ajatella, että ehdin yhden päivän aikana tavata niin monta mahtavaa ihmistä. Arki tuntuu kovin masentavalta ja riittämättömältä taas. On hieman haikea olo. Toivottavasti ensi vuonna ehtisin nauttimaan messutunnelmasta useamman päivän ajan.

Arvonnan voittajat

Helsingin kirjamessujen viimeinen lippuarvonta suoritettiin blogissani eilen. Arvonta käytiin perinteisellä "vedä nimi hatusta" -tekniikalla, ja onnettarena toimi seinänaapurini. Hän nosti piposta seuraavat nimet: Amelia, Meliina ja milkousha. Lähetän mainituille sähköpostia aiheesta. Onnea voittajille! :)


Arvonta

Messut lähestyvät! Into on kova ja odotus sitäkin kovempi. Olen ympyröinyt messukalenterista haastattelut, jotka haluan nähdä. Olen tehnyt listan kirjoista, jotka haluan ostaa. Aion tavata blogikavereita, kustantajani ja pari tuttua kirjailijaa. Huh, viikonlopusta tulee taatusti tehokas!

Vielä ennen messuja ehdin kuitenkin huhuilla ihmisiä mukaan arvontaan. Tiedän olevani auttamattomasti myöhässä, mutta voin silti iloikseni ilmoittaa, että minulla on jaossa blogini lukijoille 3 kutsulippua tapahtumaan. Kiirehän tässä tulee, mutta ajattelin siitä huolimatta järjestää blogissani pienen arvonnan.

Arvontaan voi osallistua, kun kommentoi tätä viestiä, kirjoittaa nimensä ja laittaa mukaan sähköpostiosoitteensa. Blogin rekisteröidyt lukijat saavat halutessaan kaksi arpaa. Arvonta päättyy tiukan aikataulun vuoksi jo huomenna (tiistaina) klo 24, jotta ehdin postittaa liput ennen kirjamessujen alkamista. Vaihtoehtoisesti voin jättää liput joko Messukeskukseen kutsukorttien noutopisteelle, josta ne saa haettua omaa nimeään vastaan, tai sitten kutsut voi noutaa suoraan minulta Pasilasta torstaina. Ilmaannun Messukeskukseen heti kymmeneksi ja kiertelen tapahtumassa koko päivän. Eli mukaan vain!

Vapaus suunnitella uutta

Kyllä voi pieni ihminen olla helpottunut. Lähetin maanantaina Kuuran kustantajalle toimitettavaksi, mikä tarkoittaa sitä, ettei minun tarvitse suoda kyseiselle tekstille ajatustakaan seuraavaan kolmeen viikkoon. Goodbye Kuura, hello kirjahyllyn aarteet! Saan viimeinkin täyttää iltavapaani viihteellisellä lukemisella ja nollata pääni kaikesta editointiin liittyvästä. Loma tulee tarpeeseen. Olen viimeiset kaksi viikkoa uppoutunut niin antaumuksella Kuuran lauseisiin, että nuppi on mennyt ihan sekaisin. Takerrun pieniin epäkohtiin kässärissä ja koko julkaisuprosessissa ja teen yksityiskohdista tulivuoren kokoisia ongelmia. Ne ongelmat sitten valvottavat minua iltaisin, hermostuttavat iltalenkillä ja täyttävät pääni luennoilla, kun pitäisi keskittyä opetukseen. Ajatuslukkoa on vaikea avata muuten kuin ottamalla etäisyyttä koko käsikirjoitukseen.
Jos siis joku joskus kuvitteli, että kirjan julkaiseminen olisi pelkkää ihanuutta niin voi tulla katsomaan tämänhetkisiä silmäpussejani. 

Lomatauko ei toki tarkoita sitä, ettenkö pohtisi mitään kirjoitusharrastukseen liittyvää. En kirjoittaisi, jos en pitäisi siitä, joten tulen varmasti suunnittelemaan uutta käsikirjoitusta myös tauon aikana. Ideointi on nautinnollisimpia vaiheita koko käsisprojektissa. Yleensä tarinan kuviot muotoutuvat päässäni parhaiten silloin, kun on jo hämärää ja voi keskittyä musiikkiin. Se on vähän kuin elokuvaa katselisi. 
Samaisen asian yhteydessä pohdin myös uusia henkilöhahmoja seuraavaan kässäriini. 
Miten te luotte hahmonne? 
Itse tajusin, etten kykene kehittämään hahmoa täysin tyhjästä, vaan tarvitsen sille prototyypin joko tosielämästä tai näkemästäni elokuvasta/sarjasta/mainoksesta. Toisaalta sanon aina, ettei ystävieni kannata etsiä itseään tarinoistani, sillä hahmot eivät ole koskaan puhtaita kopioita prototyypeistään. On muistettava että fiktio on aina fiktiota, eikä mielestäni sen vuoksi ole mielekästä etsiä henkilöhahmoille tosielämän vastineita. Hahmot ovat toki voineet saada alun perin inspiraationsa lähipiiriini kuuluvista henkilöistä, mutta ne muotoutuvat omanlaisikseen persooniksi kuitenkin vasta tarinaa kirjoittaessani. Hahmo herää henkiin paperilla. Alkuun uuden hahmon ymmärtämistä helpottaa toki se, että on jokin malli, johon palata. 

Orange is the new black -sarjan Stella inspiroi Kuuran uutta hahmoa.

Mikä sitten saa valitsemaan juuri kyseisen hahmotyypin? Päätättekö henkilöhahmojenne persoonat arvalla, vai suositteko harkittua linjaa?
Omalla kohdallani minun on todettava, että sattumalla on suuri rooli siihen minkä luonteisia ja näköisiä hahmoja tarinoissani seikkailee. Sivuhahmot valikoituvat yleensä siten, että innostun äkkiseltään tietystä prototyypistä, ja haluan käyttää sitä tarinassani. Päähenkilöiden kanssa on tarkempaa. Hahmon luonne ja teot kun määrittävät pitkälti sen millainen tarinan juonesta kehittyy. Esimerkiksi Kuuran päähenkilöistä halusin mahdollisimman kaksijakoisia hahmoja, joten heidän kehittämisessään meni siltä osin pidempi tovi. 
Harvemmin kuitenkaan suunnittelen käsikirjoituksiani kohta kohdalta läpi. Näin jopa päähenkilöiden luonteille jää pientä liikkumavaraa. 

Etukansi

Behold! Tulevan esikoisromaanini Kuuran kansikuva on nyt valmis. Olen odottanut tätä päivää kuin kuuta nousevaa. Lopultakin saan luvan julkaista blogini lukijoille ihanuuden, jonka kehitystä olen päässyt seuraamaan aina ensimmäisestä vedoksesta lähtien. 
Tuhannet kiitokset graafikolleni Karin Niemelle tarkasta työn jäljestä ja pitkästä pinnasta! Olen enemmän kuin tyytyväinen kannen lopputulokseen. Kovasti tässä vaiheessa tietenkin jännitetään mitä lukijat pitävät kannesta, mutta kaipa tuo kuuluu asiaan. Kuuran takia koko vuoteni näyttää olevan yhtä jännittämistä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Toki kannen graafinen suunnittelu jatkuu vielä etukannenkin jälkeen. Pääsen seuraamaan seuraavaksi takakannen, selän ja kirjan liepeiden valmistumista. Ja lopuksi taiton tietenkin. Kirjan valmistuminen kiinnostaa minua muutenkin kuin tekstin tasolla, joten kirjoitan blogiini varmasti vielä erikseen kirjan taitosta, typografiasta ja sen sellaisesta. Tällä kertaa ajattelin avata hieman Kuuran kansiprosessin syntymistä ja yleistä tunnelmaa.

Minulla oli tosiaan se erikoinen tilanne, että menin ehdottamaan kustantajalleni oman graafikon käyttämistä. Karinin tyyli miellyttää silmääni kovasti, minkä vuoksi uskoin hänen tekevän oikeutta myös Kuuralle. Kustis uskoi samaan, joten meidät päästettiin töihin.
Ensimmäisellä viikolla lähdimme Karinin ja ystäväni Kaisun (joka on ollut korvaamaton apu Kuuran suunnittelussa, kiitos siitä!) kanssa mökille Joutsaan ideoimaan kansikuvaa. Ajatuksena oli nauttia viimeisistä lämpimistä kesäpäivistä, maistella juustoja ja viiniä ja siinä sivussa kehitellä varteenotettavia kansikuvaideoita.
Sanotaanko, että listan ensimmäinen puolisko toteutui. Kiitos Top Gunin, Harry Potterin ja 2012:n homma meni lievästi sanottua pelleilyksi. En voi vieläkään olla nauramatta, kun katson mökillä syntyneitä Kuuran luonnoskuvituksia. :'D Kolmensadan kilon hukasta tulikin sitten kolmensadan kilon kärsäkäs.





Kiitokset Kaisulle myös piristävistä hahmokuvista! On muuten aika virkistävää löytää lukijapalautteen seasta nopeita luonnoksia hahmoista ja heidän ilmeistään. Joskus raakaversiota kirjoittaessani googletin huvin vuoksi hahmoilleni kasvokuvat, mutta ne ovat sittemmin hävinneet. Aivan jokaista hahmoa en näe vieläkään kristallinkirkkaana mielessäni, minkä vuoksi on hauska nähdä kuinka hahmot saavat muodon lukijan piirroksissa. 

Dukes of Hazzard



Hauskaa meillä siis on ollut Kuuran kantta tehdessä. En kuitenkaan halua väittää, että koko prosessi olisi ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Rankkaa työtä tämä on ollut - ja minä olin meistä se, jonka tarvitsi vain kommentoida! Annan kyllä kaiken kunnioitukseni graafikoille tästä lähtien. Ei ole helppoa toteuttaa eheää kantta toisen haparoivien ehdotusten ja mieltymysten mukaan. Meillä oli sentään se hyvä tilanne, että Karinilta tuli idea Kuuran nykyiseen kansikuvaan heti ensimmäisen viikon aikana. Aina lähtökohdat eivät ole niin suotuisat ja monesti koko kansi menee uusiksi aivan viime metreillä. 
Tällä kertaa kuitenkin kirjailijan ja graafikon näkemykset osuivat yks yhteen. :)

Kiitos Karin ja Kaisu! 

Paniikin poikasta

Kuuran toiseksi viimeinen editointikierros on pian paketissa. Olen taistellut kertojaäänien kanssa vaihtelevalla menestyksellä. Käytän kerronnassani siis yksikön ensimmäistä persoonaa ja tarkoitus olisi saada kahden päähenkilöni äänet erottumaan toisistaan selkeämmin. Minulle tehtävä on osoittautunut melkoiseksi haasteeksi. Kuten monet tietävätkin, olen juonipainotteinen kirjoittaja enkä ajattele tekstiäni juurikaan lauseentasolla ennen kuin on ihan pakko. Nyt se pakko sitten on. Ei auta kun kiristellä hampaita ja yrittää parhaani. Olen saanut erinomaisia neuvoja kustikselta ja kirjoittajakavereilta, mutta kukaan ei voi kädestä pitäen tulla näyttämään minulle kuinka 300 liuskaa kässäriäni editoidaan. Minun pitäisi osata tehdä se itse. 
Kustis saa Kuuran toimitettavakseen ensi sunnuntaina. Odotan mielenkiinnolla miten paljon hän kieleeni kajoaa. Lähtökohtaisesti minulle on sanottu, että käsikirjoitus on harvinaisen valmis, eikä sille tarvitse tehdä enää muuta kuin viilausta. Se tuntuu sekä helpottavalta, että kauhealta tietää, koska joka kerta käsikirjoituksen luettuani löydän sieltä uusia kammottavia kohtia. 
Ajatella, että saan enää yhden kokonaisen editointikierroksen tämän jälkeen ennen lopullista oikolukua. Viimeinen mahdollisuuteni muuttaa ilmaisuani - hyi, vatsassa alkaa muljua. Tässä sen näkee kuinka kesken olen vielä kirjoittajana. Sitä kun haluaisi olla niin paljon parempi, mutta omat rajat tulevat auttamatta vastaan. Julkaisupaniikki, tästäkö se lähtee?

Löysin muuten tässä taannoin biisin, joka sai silmäni pyöristymään. Kyseinen kappale oli nimittäin kuin suoraan tehty toiselle päähenkilölleni. Aaron, tuo ihanan syntinen dramaqueenini. <3 Hänen näkökulmansa tuotti minulle aikoinaan todellisia vaikeuksia, mutta hahmoon tutustuttuani aloin pitää hänestä aina vain enemmän. Lempihahmoni, voisin todeta. 


Epämiellyttävät henkilöhahmot

Oikein kaunista täydenkuun yötä kaikille! Kirjoitan tällä kertaa lyhyesti aiheesta, joka on mietityttänyt minua etenkin nyt, kun pöytälaatikkokässäristäni on tulossa julkista luettavaa.
Ärsyttävät päähenkilöt, mitä heistä pitäisi ajatella? Kaikki Kuuran koelukijat varmasti allekirjoittavat, että käsikirjoitukseni toinen päähenkilö provosoi lukijaa aika paljon. Minulle on ollut alusta asti selvää, millaisena haluan henkilöhahmoni esittää, mutta tässä vaiheessa kirjaprojektia ajatus ärsyttävästä päähenkilöstä on alkanut hieman pelottaa. Mitä jos lukija jättää kirjan kesken ja tyrmää koko tarinan vain siksi, ettei satu pitämään päähenkilöstäni?
Onneksi kertojia on Kuurassa kaksi, muuten huoleni olisi varmasti tätäkin suurempaa.

Olisin kiinnostunut kuulemaan mitä hahmoja teille tulee mieleen, kun ajattelette ärsyttävää päähenkilöä (tai sivuhenkilöä). Onko olemassa henkilöhahmoa, jonka vuoksi kirjan lukeminen jäi kesken? Entä onko olemassa hahmoa, jota taas kieroutuneella tavalla "rakastatte vihata"? Koska itse huomaan kiinnostuvani juuri itsekkäistä henkilöhahmoista, on mielestäni aina parempi lukea tarkoituksella provosoivasta henkilöhahmosta kuin "viattomasta" Mary Suesta, jota kohtaan lukijan pitäisi tuntea pelkkää sympatiaa.
Mielestäni erittäin hyviä ärsyttäviä hahmoja ovat muun muassa:
- Cersei Lannister, Game of thrones -sarja
- Dharan Marmor, Nokkosvallankumous
- Ira, Lautturi
- Daisy Buchanan, The Great Gatsby
- Lydia Bennet, Ylpeys ja ennakkoluulo

Ja sitten taas pari vähemmän hyvää ärsyttävää hahmoa:
- Bella Swan, Twilight -sarja
- Anastasia Steele, Fifty shades of Grey

Kuten näkyy, listani eivät ole tasapainossa keskenään. Tämä johtunee pitkälti siitä, että kiinnostun ärsyttävistä hahmoista heti, jos heidän motiivinsa tai taustatarinansa ovat kunnossa. Pidän mustavalkoisista hahmoista, niistä jotka tekevät virheitä ja pelaavat etuja omaan pussiinsa. Maustani kertoo jotain myös se, että pidin jo ala-asteella Claude Frolloa ja Gastonia Disney klassikoiden parhaina hahmoina... Ja mihin seepra raidoistaan pääsisi?

Vielä loppuun haluan korostaa, ettei pelkän ärsyttävyyden hakeminen pitäisi olla itse tarkoitus. Tietenkään. Hahmossa on oltava jotain muutakin, jotain sellaista, joka antaa epämiellyttäville luonteenpiirteille tasapainoa. Tuskinpa kukaan jaksaisi lukea loputtomiin otteita perusteettomasta niskoittelusta. Siitä saisi vain päänsärkyä.

Kustannussopimus

Tässä se ne nyt sitten ovat, kaksi paperitulostetta edessäni. Kustannussopimus on selkeä ja odottaa allekirjoitustani. Kuuran nimi säilyy ennallaan, kirjoitan siis jatkossakin blogissani "Kuurasta" - vaikkakin tästä lähtien kyseistä käsikirjoitusta voi kutsua myös esikoisromaanikseni.

Minusta tulee kirjailija. :) Tämä viesti on hypetykseltään erilainen kuin tammikuun hihkumiseni. Minulla on ollut viikon sisään niin monta aihetta juhlaan, että pääni on kaiketi alkanut pehmetä.

Unelmien täyttymys <3
Aikataulu tulee olemaan tiukka. Pyörät on kustannustoimittamisen kannalta pistetty jo pyörimään. Tällä viikolla olen kirjoittanut kustantajani avustuksella esittelytekstin, joka on tarkoitettu romaanin ennakkotilauksia varten. Taittoversion pitäisi olla käsissäni jo ennen joulua. Romaaniin tulee kovat kannet ja suojapaperi, joka kuulemma kertoo siitä, että tarina on ei-lapsille-suunnattu. Siitä tulee näillä näkymin arviolta noin 400-sivuinen opus. Julkaisupäivämäärä sijoittuu keväälle 2016.

Kuuran graafikko Karin tutustuu tekstiin.
Minä en ole kuitenkaan ainoa, jonka pitkäaikainen unelma täyttyi tämän projektin myötä. Olen itse aika tarkka esteettisten asioiden suhteen ja olen jo varhaisessa vaiheessa ilmaissut kustantajalleni halukkuuteni osallistua romaanin kansikuvan tekoon. Tämän vuoksi ehdotin kustantajalleni oman graafikkoni käyttämistä. Lahtelainen, visuaalisesti erittäin lahjakas opiskelija ja ystäväni Karin Niemi poiki Kuuran myötä myös muita kansikuvasuunnitteluja kustantajani tarjouksesta. En tiedä kumpi meistä on tällä hetkellä onnellisempi, minä vai Karin. :)
Karin tutustuu parhaillaan Kuuran tarinaan ja lähdemme tulevana viikonloppuna hänen ja toisen ystäväni kanssa mökille luonnostelemaan ja ideoimaan Kuuran kansikuvaa. Lopullisen kansikuvan pitäisi olla valmis kuukauden kuluttua, jotta se ehtii kevään kirjaesitteeseen.

Voiko ihminen olla tämän onnellisempi? Tällaisia viestejä ei voi kirjoittaa kovin montaa kertaa elämänsä aikana, joten annan itseni kuulostaa juuri nyt niin tyytyväiseltä ja hämmentyneeltä kuin oikeasti olen. :) Koelukijani yksin tietävät miten paljon töitä tämän käsikirjoituksen eteen on tehty.

Entä mitä tämä käytännössä tarkoittaa alkuperäisille suunnitelmilleni?
Arkki on toistaiseksi jäissä. Koska kustantajani on kiinnostunut Kuuran jatko-osasta, olen sen myös valmis kirjoittamaan siitäkin huolimatta, että jatko-osan kustannussopimus on riippuvainen ensimmäisen osan menestyksestä. Ymmärrän hyvin, että mikäli jatko-osaa haluaa edes harkita, se on pistettävä muiden kirjoitusprojektien edelle. Vielä ei kuitenkaan kannata odottaa käsikirjoitukselta liikoja. Vain aika näyttää mihin Kuuran lopullinen tie vie.

Vihreää valoa

Viimeiset viikot ovat olleet minulle todella piinaavia. Olen odottanut lausuntoa kässäristäni. Kuura on muuttunut niin paljon siitä mitä se puoli vuotta sitten oli, etten tiennyt onko kässäri mennyt eteen vai taaksepäin. Olen pelännyt tehneeni turhaa työtä. Tänään sain ensimmäistä kertaa palautetta uudesta versiosta, jossa päähenkilöinä on tyttö ja poika.
Ja lausunto, jonka sain... on mainio! :) Kuuran lukenut arvioitsija puoltaa käsikirjoituksen kustantamista ja pitää sitä tarpeeksi omaleimaisena erottuakseen genrensä riveistä. Näin ollen kässärin mahdollisuudet sopimukseen ovat paremmat kuin koskaan. Minulle tämä lausunto vastaa lottovoittoa. Lopullisen tuuletuksen teen kuitenkin vasta sitten, kun nimeni on kustannussopimuksessa. Juuri nyt olen vain niin onnellinen ja malttamaton, että on pakko kirjoittaa väliaikaviestiä.
Nämä ovat jännittäviä aikoja Kuuran taipaleella. Vielä loppuun fiilistelybiisi (eikä kuvakaan ole tarinan kannalta yhtään hullumpi..)


Valmis!

Vihdoin saan kirjoittaa iloisia uutisia. Sain Kuuran uusimman käsikirjoitusversion valmiiksi eilen illalla pitkän uurastuksen jälkeen. Oloni on hieman epätodellinen tällä hetkellä: "Sekö on nyt oikeasti valmis..?" Toki käsikirjoitus vaatii vielä oikolukukierroksen ennen kuin laitan sen arvioitavaksi, mutta minulle oikolukeminen on aina ollut hyvin mieluista ja nopeaa. En laske sitä mukaan raakaan editointiin.
Jeiiii, nyt saa juhlia kesää ja valmista käsikirjoitusta!
Käsikirjoitus lyheni tämän editointikierroksen aikana viidellä sivulla, mutta kasvatti sanamääräänsä 3000 sanalla. Hassu huomio. Luulen, että löysän dialogin karsiminen ja tiiviimmän kuvailun lisääminen mahdollisti moisen lopputuloksen. Kuuran lopullinen sanamäärä on nyt siis reilut 86 000. Kokonaisuuteen olen kuitenkin tyytyväinen. Omasta mielestäni tämä versio on ehdottomasti paras kaikista editointiversioista. Kuura on nyt kirjoitettu paremmin, plus hahmoissa on enemmän syvyyttä. Alkuun vaikeuksia tuottanut uusi miespäähenkilö muuttui tarinan edetessä hyvin mielenkiintoiseksi ja nautinnolliseksi hahmoksi kirjoittaa. Hahmon motiiveja ei tarvinnut enää pohtia muistilappujen kanssa, vaan kaikki muuttui tapahtumien kulun myötä loogiseksi ja luontevaksi. Kuurassa on mielestäni nyt kaksi niin onnistunutta päähenkilöä kuin minun taidoillani voi kirjoittaa. En muuttaisi mitään. Sivuhenkilöt eivät nouse valitettavasti päähenkilöiden tasolle, mutta kaikkea ei vain pysty yhteen tarinaan sisällyttää. Voin vain toivoa, että ainesta on riittävästi kustannussopimuksen saamiseen.
Tiedän, että kustantajan lopullisen vastauksen odottaminen tulee olemaan tuskaa. Olen päättänyt, että tämä on Kuuran last shot, enkä aio työstää käsikirjoitusta enää tämän jälkeen mikäli sopparia ei näillä eväillä synny. Siirryn kirjoittamaan Arkkia syksyllä tilanteesta riippumatta. 

Juuri nyt en aio kuitenkaan murehtia liikoja. Huokaisen helpotuksesta ja ryhdyn lukemaan uunituoretta käsikirjoitusta läpi heti tänä iltana.

Just do it

Tein itseni kanssa sopimuksen, etten kirjoita yhtään uutta blogiviestiä ennen kuin Kuura on lopullisesti valmistunut. Editoitavaa tekstiä on jäljellä on vaivaiset 30 sivua, joten odotan pääseväni maaliin tämän viikon aikana. Voittajafiilis ei kuitenkaan ole, koska alkuperäisestä deadlinestani on kulunut jo kohta 2 kuukautta. Olen lievästi sanottuna pettynyt itseeni tällä hetkellä. Alla oleva video kertoo kaiken olennaisen:


Jep. Ei muuta tällä erää. Palaan takaisin blogimaailmaan ensi viikon aikana!

Briitta Hepo-oja - Siilin kuolema

Kaunista kesää kaikille! Olen nauttinut mainiota viikkoa kotona Hansin, läppärin ja kirsikkapussin kanssa. Joukkoon on mahtunut myös yksi tämän kevään uutuusromaaneista, Briitta Hepo-ojan Siilin kuolema (Myllylahti, 2015). En tavallisesti kirjoita kirja-arvosteluja blogiin, mutta toisinaan eteen osuu kirja, josta on vaan pakko lausua muutama sana. Kotimaisia nuortenromaaneja ei muutenkaan hehkuteta mielestäni tarpeeksi paljon. Tämä romaani on mainio osoitus siitä, kuinka tyytyväisiä voimme kotimaisen nuortenkirjallisuutemme tasoon olla. Hepo-ojan esikoisromaani tuo pirteää vaihtelua tunnettujen nuortenkirjailijoiden ja käännettyjen spefiromaanien riveihin.

Kuva kustantajan sivuilta.
Siilin kuolema kertoo 15-vuotiaasta Artusta, joka tuntee olonsa ulkopuoliseksi paitsi koulussa, myös omassa perheessään. Isä ja äiti omistavat elämänsä uran luomiselle, veljet tuovat kymppejä koulutodistuksissaan ja onnistuvat kaikessa, mihin päättävät ryhtyä. Myös pikkusisko tietää mitä haluaa ja seuraa isänsä jalanjälkiä perheen lukutoukkana. Vain Arttu ei tunnu löytävän paikkaansa perheen puhtoisessa maailmassa.
Hepo-ojan romaanin yksi nautinnollinen anti on sen symbolismi ja tulkinnanvaraisuus. Ja koska spekulointia rakastavana ihmisenä haluan nyt jakaa joitain omia ajatuksiani tähän aiheeseen liittyen, varoitan, että seuraavat kappaleet saattavat sisältää juonipaljastuksia:

Tarina käynnistyy tehokkaasti kohtauksella, jonka ympärille koko loppu romaani rakentuu. Auton alle jäävä siili on epäilemättä syy Artun muuttuvalle maailmankuvalle: vaikka poika on toki ollut herkkä jo ennen siilin kuolemaa, aiheuttaa pienen eläimen kuolema Artussa merkittävän murtumisen. Siili kuvastaa Arttua, väärinymmärrettyä ja herkkää poikaa, joka jyrätään valtavirran renkaan alle, sysätään tien sivuun ja unohdetaan. Siilin hautaamista pidetään naurettavana tekona, johon äiti ei halua edes osallistua. Samalla tavoin perhe reagoi Artun erilaisuuteen, pelkoihin ja mielenmaisemaan: väheksyen ja kiusaantuneena.
”Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, siilit eivät juo maitoa”, romaanissa siteerataan Ultra Bran sanoituksia. Vahvistuksen vertauskuva saa romaanin loppukohdassa, jossa Arttu kieltäytyy juomasta maitoa. Siilin haudalle palaaminen romaanin lopussa sitoo alun ja lopun yhteen. Se, mikä Arttua jäi vaivaamaan siilin kuolemassa aikaisemmin, saa nyt rauhan, kun perhe kunnioittaa menehtynyttä siiliä ja antaa sille kaivatun huomion.

Olin lukenut Siilin kuolemasta monia kirja-arvosteluja jo ennen kun aloin lukemaan itse romaania. Tämän vuoksi minulla oli tarinasta tietyt ennakko-odotukset. Yllätyksekseni ja ilokseni sain kuitenkin huomata, että tätä romaania voi tosiaan lukea monin eri tavoin. Romaanin päähenkilö Arttu herättänee myös monenlaisia tunteita lukijassaan. Mutta koska romaani on kirjoitettu uskottavasti Artun näkökulmasta yksikön ensimmäisessä persoonassa, lukijan on mahdollista tuntea empatiaa häntä kohtaan silloinkin, kun päähenkilön teot tai motiivit eivät vastaa lukijan omia arvoja.  

Hepo-ojan esikoisromaanissa erottuu selvästi kirjailijan omaleimainen tyyli. Kerronta nojautuu pitkälti henkilöhahmoihin, sekä aitoon ja huumoripitoiseen dialogiin, jota lukiessa romaanin sivut kääntyvät kuin huomaamatta. Mutta vaikka Artun minä-kertoja pitää pilkkeen silmäkulmassaan tarinan loppuun asti, on romaanissa paljon mustanpuhuvia teemoja ja surua, joilla perustelisin romaanin synkeän kansikuvan. Vertaisin tätä Marja Björkin romaaniin Poika, joka huumorin ja nasevan dialogin keinoin käsittelee myös vaikeita aiheita ja nuoruuden kipukohtia.

Suosittelen ihmisiä tutustumaan tähän romaaniin, niin poikien kuin tyttöjen, nuorien ja vanhempienkin. En epäile hetkeäkään, etteikö romaani herättäisi lukijassaan jos jonkinlaisia tunteita. Kylmäksi tämä romaani ei lukijaansa jätä.

Kevään Kirjakarnevaali

Hei ja hyvää kevättä kaikille! Blogissani on ollut nyt muutaman viikon ajan kovin hiljaista, mutta se tulee pian muuttumaan. Koiranpentu Hans on vienyt odotetusti paljon vapaa-aikaani, plus pennun hankinnan jälkeen ajatukseni ovat olleet kaikkialla muualla paitsi omissa kässäreissä. Joku voisi sanoa, että kirjoita silloin kun pentu nukkuu (pentu nukkuu paljon), mutta minulle tarkkaan ajastettu kirjoittaminen ei ole koskaan ollut helppoa. Ajatusten kokoaminen on hankalaa, eikä tarinan hahmoista meinaa saada otetta. Iltaisin olen niin väsynyt, että kaadun sänkyyn viimeistään kymmeneltä.
Seuraamukset: olen jäänyt Kuuran aikataulusta jälkeen vielä lisää enkä saa käsistä valmiiksi kesäkuuhunkaan mennessä. Tilanteesta huolestuneena laitoin viestiä kustikselle ja kerroin väliaikatietoja kässärini edistymisestä. Ilokseni kustis sanoi kuitenkin asian olevan kunnossa ja antoi minulle uuden deadlinen: 15.8. Huh, helpotuksen määrää! Tuohon deadlineen tulen ainakin ehtimään.

Toki Hansin kanssa elo on alkanut myös vähitellen arkistua ja keventyä, minkä vuoksi olen alkanut jälleen kerryttää intoani kässäreitäni kohtaan. Tänään piipahdin hakemassa kirjoitusintoa Helsingin Rautatientorin Kirjakarnevaaleilta. Aivan ihana sää ja tunnelma! En viipynyt pitkään, mutta kirjateltassa pyörähtäminen piristi ihmeen paljon arkista tiistaipäivää. Minun ei pitänyt ostaa mitään, mutta mukaan tarttui siitäkin huolimatta Sofi Oksasen Baby Jane ja Annika Idströmin Veljeni Sebastian. 


Lisäksi ilahduin huomatessani, että kirjojen lisäksi teltassa myytiin leffoja. Mielestäni elokuvat ja kirjat sopivat hyvin yhteen. Itse asiassa olen salaa toivonut, että Suomalainen kirjakauppa alkaisi Lumenen kosmetiikkatuotteiden ja kaulakorujen sijaan myydä dvd:tä (jos on aivan pakko myydä jotain muutakin kirjojen ja toimistotuotteiden ohella). Kirjakarnevaalilla dvd-pöytä ainakin näytti vetävän väkeä puoleensa. Itsekin hypistelin käsissäni useita leffoja, vaikka päädyin lopulta pihistelemään ja tyydyin ostamaan Aavikon kukan. 


Yhden kirjailijahaastattelunkin ennätin kuulemaan. KirjaKallio haastatteli Tomi Astikaista tämän teoksesta Miten elää ilman rahaa. Kirjailija kertoi muun muassa kuinka eläminen ilman rahaa onnistuu ulkomailla: liftaten, dyykaten ja taivasalla nukkuen. Samalla pohdittiin lyhyesti rahattomuuden tuomaa vapauden tunnetta. Kirja kuulosti viihdyttävältä ja mielenkiintoiselta. Vaikka monet haastattelussa esille tulleet asiat (esim. liftaus) eivät välttämättä sovi naispuoleiselle maailmanmatkaajalle, voisin hyvin ostaa tämän romaanin reppureissaamisesta kiinnostuneelle sisarelleni lahjaksi.


Kaiken kaikkiaan mukavan virkistävä päivä! Uskon, että saan pian jälleen omasta kirjoittamisrytmistäni kiinni. Kirjakarnevaali antoi minulle ainakin toivomaani kirjoitusintoa, enkä aio antaa sen lopahtaa ihan heti. Kynnystäni kirjoittaa madaltaa myös se, ettei Kuurassa ole editoimatta enää muuta kuin viimeiset "jännäriluvut". Niiden työstäminen pitäisi käydä nopeasti.

Yhden haaveen toteutuminen

Tämä on ollut enemmän kuin ihana viikonloppu! Kuten monet tietävätkin jo, kotiini muutti eilen suloinen vehnäterrieripentu, Hans. Olen odottanut tätä päivää enemmän kuin kukaan pystyy kuvittelemaan. En edes yritä hehkuttaa tähän tuntemani onnen määrää, koska tiedän jo nyt etten pystyisi siihen (vaikka ehkä pitäisi). Olen aivan liian täpinöissäni etsiäkseni oikeita sanoja. Taidan olla aika pyörällä päästäni.

Pentu on unelmien täyttymys. <3
Tietenkin pennun tulo tarkoittaa myös sitä, että toistaiseksi minun on vähennettävä kirjoittamista. Näyttää siltä, että siinä missä alunperin yritin saada Kuuran valmiiksi toukokuuhun mennessä, nyt yritän saada sen valmiiksi kesäkuuhun mennessä. 
Juuri nyt olen kuitenkin niin täynnä onnea, ettei kässärin deadlinen venyminen harmita pätkääkään.

Rikasta kieltä

Luin aikaisemmin tällä viikolla vaarnan blogitekstin, jossa käsiteltiin muun muassa omien havaintojen ja uskomusten rikkomista kirjoittamisessa. Teksti sai minut huomaamaan, kuinka ahtaasti olen kahliutunut omaan ajatusmaailmaani. Se näkyy tekstin tasolla muun muassa samoja kerrontaratkaisuja ja sanoja suosimalla. Toistan turvallisia, hyväksi havaitsemiani muotoja, jotka kuitenkin pidemmän päälle tekevät tekstistä tylsää ja puisevaa. Aina joku virnistää, huokaisee tai kohottaa kulmiaan. Toimintakohtauksissa sidossanana käytetään ja-konjunktiota. Tarinan kahden päähenkilön kertojaäänet hädintuskin poikkeavat toisistaan. Näitä riittää.  
Olen tähän mennessä ajatellut ongelman johtuvan siitä, etten lue niin paljon kuin pitäisi. Lukiessa kerryttäisin paitsi omaa sanavarastoani, mutta saisin myös ideoita uusista kerrontatavoista. Siinä mielessä voin nähdä lukemisen itselleni myös eräänlaisena opiskeluna.
Tällä viikolla aloin kuitenkin pohtia olisiko ongelmassani mahdollisesti kyse vain tavastani ajatella. Olenko pintatason vanki siinä missä ammattilaiset uivat pintaa syvemmällä?
Tähän on tullut törmättyä joillain yliopiston syventävien opintojen kursseilla. Olen huomannut, että minulla on selviä hankaluuksia hahmottaa filosofisia teorioita mielessäni. Pystyn kyllä oppimaan ja ymmärtämään sen mitä luen tai kuulen, mutta teorian kritisoiminen ja siihen nojaava oma ajattelu jää heikoksi.
Kirjoitin vastikään 10-sivuisen esseen aiheesta "sanojen ruumiillisuus kirjallisuudessa". Se taisi olla koko yliopistohistoriani vaikein essee. Miksi? Koska siinä vaadittiin itsenäistä, filosofista pohdintaa.

Voiko omaa ajatteluaan syventää harjoittelemalla? Ja jos voi, miten harjoittelua tulisi tehdä? Vaarnan tekstissä puhuttiin Torsti Lehtisen kirjoitusoppaasta Sanojen avaruus - opas luovaan kirjoittamiseen. Täytynee etsiä tuo teos käsiini. Olisi enemmän kuin hienoa, mikäli opas pystyisi aukaisemaan mieleni lukkoja.

Muussa tapauksessa kässärin editoiminen on edistynyt mallikkaasti. En ole lipsunut aikataulusta enempää, minkä vuoksi roikun alkuperäissuunnitelmasta vain kaksi viikkoa jäljessä. Se ei ole paha.
Editoiminen on kuitenkin muuttunut entistä puuduttavammaksi. Olen muokannut Kuuraa nyt 2/3, joten enää ei ole paljoa jäljellä. Häämöttävä maali aiheuttaa minussa kuitenkin sen, että meinaan jatkuvasti sortua puolivalmiiseen työhön.
Lisäksi olen tarkkaillut pienellä huolella tarinan kasvavaa sivumäärää. Kuura on ollut alunperinkin laaja kertomus, mutta mikäli haluan toteuttaa kaikki palautteessa tulleet ehdotukset, sivumäärä kasvaa väkisinkin.
Huolia siis riittää. Toistaiseksi yritän vain sulkea silmäni ongelmilta ja kirjoittaa tämän editointiversion loppuun.

Hulluilta päiviltä poimittua

Toisinaan sitä toivoo, että kävisi säännöllisessä päivätyössä opiskelun sijaan. Hulluilla päivillä työskennellessäni törmäsin lukuisiin kirjoihin, jotka olisin halunnut ostaa omaan kirjahyllyyni, mutta viikkobudjetti sanoi jyrkän "ein". Jouduin siis tyytymään kahteen kotimaiseen spefikirjaan: toinen oli Emmi Itärannan Teemestarin kirja, toinen Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Kumpaakaan en ole lukenut vielä kannesta kanteen, joten nyt on korkea aika. Mielestäni Itärannan romaanin sininen pokkarikansi on tätä alkuperäistä, kovakantista versiota kauniimpi, mutta toisaalta kovissa kansissa kirja kestää kulutusta pidempään. Olen siis tyytyväinen pikkuiseen kirjasaldooni.
Ikävä kyllä itse lukemisen joudun siirtämään kesään. Taisin viimeksi kandia kirjoittaessani olla yhtä kuormitettu koulutöitteni takia. Hyvällä priorisoinnilla kaikista hommista olisi toki mahdollista selviytyä, mutta kirjoittaminen on yllättävän rankkaa puuhaa - oli se sitten mieluista kässärin editointia tai kuivaa esseen kirjoittamista. Haluaisin vain nollata pääni ja viettää pääsiäislomani kotisohvalla loikoillen, kirjoja lueskellen, leffoja katsellen ja suklaata natustellen. Sinänsä ajatus ei ole täysin mahdoton, mutta loikoilu tapahtuisi tuolloin Kuuran kustannuksella ja tiedän, että omatuntoni alkaisi kolkuttaa.
Kässärin kirjoittamisesta on tullut velvollisuus. Se on raakaa työtä, vaikka samalla siitä oudolla tapaa nauttii. Yhdellä yliopiston kurssillani keskusteltiin kirjoittajan omasta lauseesta ja kirjailijoiden tavasta tuottaa tekstiä. Luennolla todettiin, että etenkin mieskirjailijat käyttävät usein kirjoittamisestaan miehistä työtä kuvaavia sanoja, kuten nikkaroida tai veistää. Mielestäni sen voi nähdä tukevan näkemystä, ettei kirjoittamiseen sisälly mitään mystisiä elementtejä, joiden avulla romaanin sanat vain taianomaisesti pulppuaisivat paperille muodostaen samalla eheän tarinan rakenteen. Käsikirjoittaminen on nikkarointia, siis editointivaiheessa hyvinkin pikkutarkkaa ja hidasta työtä. Yritän pitää asian mielessäni silloin, kun taistelen kiusausta vastaan hutaista kässäriin puolihuolimatonta tekstiä, jotta pääsisin tarinassa eteenpäin. En jaksaisi nyhertää, mutta en halua tekstini olevan kirveellä veistettyäkään. Täytyisi siis pitää pientä taukoa, käydä lenkillä ja puuhata välillä jotain muuta, jotta illalla jaksaisi jälleen keskittyä. Mistä vuorokauteen saisi lisää tunteja?

Koelukemisen hyötyjä

Blogini on pitänyt rauhallista hiljaiseloa kuluneiden kuukausien aikana. Osittain viestien nahkea ilmestymistahti on johtunut siitä, ettei käsikirjoituksilleni kuulu varsinaisesti mitään uutta, mutta suurempi syy lienee kiireellisessä arjessa. Kasaantuvien koulutöiden vuoksi olen joutunut taipumaan ja joustamaan Kuuran tiukasta editointiaikataulusta. Näillä näkymin käsikirjoitus ei siis tule valmistumaan toukokuun alkuun mennessä, vaan joudun venyttämään deadlinea kesäkuulle. Tokihan ajatus vähän harmittaa, mutta mieluummin teen hitaasti hyvää jälkeä kuin nopeasti puolivalmista tekstiä.

Koulutöiden lisäksi vapaa-aikaani on vienyt jonkin verran koelukeminen. Orivedellä viettämäni kirjoittajavuoden jälkeen en ole liiemmin koelukenut toisten ihmisten kaunokirjallisia tekstejä. Tieteellisiä koulutöitä ja lehtijuttuja olen kyllä oikolukenut paljonkin, mutta proosan saralla olen harjoittanut editointitaitojani pitkälti omien tekstieni parissa. Ja kuten tiedätte, objektiivinen suhtautuminen omaan tekstiin on vähintään kyseenalaista.
Tämän vuoksi olen ollut todella kiitollinen, että olen päässyt vuoden alusta lähtien koelukemaan useita kirjoittajaystävien käsikirjoituksia ja/tai tekstikatkelmia. Olen saanut paljon harjoitusta palautteenannosta, mutta myös innoittunut ja motivoitunut kehittämään omaa käsikirjoitustani eteenpäin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei palautteesta hyödy vain kässärin kirjoittaja, vaan yhtä lailla palautteen antaja itse. Paitsi että koelukeminen on rentouttavaa ja viihdyttävää ajanvietettä, se on myös kehittävää. Palautetta kirjoittaessa huomaan esimerkiksi pohtivani kerrontaratkaisuja ja näkökulmia, joihin ei olisi omaa käsikirjoitusta kirjoittaessa tullut koskaan törmänneeksi.
Totta kai koelukiessa tulee usein myös kiusaus editoida vierasta tekstiä enemmän oman lauseensa mukaiseksi. En tiedä muista, mutta ainakin minulle käy näin. Tässä suhteessa minulla on vielä harjoittelemisen varaa palautteen antajana - muokkausehdotuksissa kun pitäisi huomioida nimenomaan kirjoittajan oma tyyli.
Toisaalta tietyllä tapaa olen myös ilahtunut huomatessani tämän taipumuksen itsessäni. Se vihii siitä, että minullakin on kirjoittajana oma ääni.
Olen aina pitänyt lausettani hyvin neutraalina enkä ole saanut kirjoituksistani palautetta, että minulla olisi millään tavalla persoonallinen tai helposti tunnistettava ääni. Nyt ensimmäistä kertaa alan tunnistaa oman lauseeni ja ne piirteet, jotka erottavat tekstini toisten kirjoituksista. Kenties tyylini ei ole se kaikista omaleimaisin, mutta se on silti olemassa. Sen tajuaminen on ilahduttanut minua kauheasti!

Haastattelu

Olipa mielenkiintoinen aamupäivä. Pääsin testaamaan editointitaitojani ns. "tositilanteessa".
Pyörähdin siis tänään kustantamon työhaastattelussa, ja jännitystaso oli sen mukainen. Kuinka ihminen voikaan olla yhtä aikaa niin helkkarin innostunut että peloissaan? Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että haastattelu meni ok, vaikka tietysti aina on parantamisen varaa. Editointitehtävässä taisin olla aika hidas, mutta toivon mukaan sitäkin huolellisempi. Yritys oli ainakin kova (toivottavasti editoiminen ei mennyt ylisuorittamisen puolelle, tein merkintöjä nimittäin aika paljon O__o). Nyt sitten vain odotellaan seuraavat kaksi viikkoa ja toivotaan parasta. Lupaan tehdä jotain huikeaa, jos saan paikan!

Luojan kiitos hommia kotona on sen verran runsaasti, että saan ajatukseni pois odottamisesta. Minulla on ollut meneillään vapaaviikko, jonka olen käyttänyt Kuuran intensiiviseen editoimiseen. Teksti laahaa vielä yhden luvun aikataulusta jäljessä, mutta muuten olen ollut tyytyväinen tämän viikon tahtiin.
Pieniä hankaluuksia on ilmennyt erään uuden päähenkilön minä-kerronnassa. Minulla on ollut tähän mennessä melko suoralinjaisia ja helposti tulkittavia päähenkilöitä, minkä vuoksi tämä uusi, itsepetokseen sortuva mies ja hänen - minulle kohtalaisen vieras - maailmankuvansa ei aukene aivan automaattisesti.
Painotan tässä vaiheessa, ettei ongelman ydin ole henkilön sukupuolessa, vaan kertojaäänessä. Yritän olla tarkkana, että kaikki henkilöhahmoni kuulostavat uskottavilta. Siinä on ollut tavallista enemmän tekemistä tämän tietyn yksilön tapauksessa.
Onko kukaan muu törmännyt vastaavaan haasteeseen, siis siihen, että henkilöhahmon taustat/ikä/mikä tahansa muu piirre hankaloittaa uskottavan minä-kertojan luontia?

Näin viikonlopun alkaessa olen kohtalaisen motivoitunut ja toivon saavani hyvän editointisaldon tehtyä maanantaihin mennessä. Kenties saan tuon yhden, aikataulustani karanneen luvun kirittyä kiinni.


Tiukka aikataulu

Olen lipsunut aikataulustani. Tyypillistä minua, ilman kiirettä tai komentavaa auktoriteettia en vain osaa hyödyntää vapaa-aikaani tehokkaasti.
Tarkoitukseni olisi saada käsikirjoitus valmiiksi toukokuuhun mennessä, ihanteellisessa tapauksessa jo hieman aikaisemmin. Ei kuulosta mahdottomalta tehtävältä, onhan tässä koko kevät aikaa - noin minäkin ajattelin vielä kuukausi taaksepäin. Sitten tein tarkan viikkoaikatauluni.
Kevät on lyhyt aika, sen näkee nyt. Mikäli haluan Kuuran valmistuvan toukokuuhun mennessä, minun olisi editoitava 2 lukua joka viikko. Olen toistaiseksi vasta yhden luvun jäljessä aikataulustani, mutta koulutöiden kasaantuessa ja yllättävien menojen tullessa oletan lipsuvani suunnitelmistani entisestään. On tämä kumma miten en saa hyödynnettyä kaikkia käytössä olevia työtuntejani. Olen parhaimmillaan varannut kässärin editoimiseen kokonaisen päivän, mutta aloittanut työskentelyn kuitenkin vasta yhdeksän aikaan illalla. Tiedostan lusmuiluni, mutten kuitenkaan saa itseäni kässärin ääreen yhtään aikaisemmin.
Jos joku tietää hyviä keinoja sille, miten huiputtaa itsensä töihin, otan niitä mieluusti vastaan.

Minulla on siis tiedossa tiukka kevät, mutta entäpä muilla? Millaisia deadlineja kirjoittajat asettavat itselleen, vai aikataulutatteko työskentelyänne ollenkaan?
Itse asetan kässäreilleni tavallisesti kovin ympäripyöreät aikataulut, esim. "Ensi syksynä editoin Arkin koelukijoille." mutta tällaisen tiukan viikkoaikataulun asettaminen on vierasta ja harvinaista. Tässä tapauksessa uskon kyllä motivaationi kestävän pienen kiireen ja stressinpoikasen, mutta voin myös kuvitella, että liika aikatauluttaminen syö kirjoittamisnautintoa ja tekee siitä pidemmän päälle pelkkää raakaa duunia. Vai sitäkö editoimisen on tarkoituskin olla? Raakaa duunia?
Vapaa-ajalla ei aina huvita sykkiä.
En näe kirjoittamista pelkkänä työnä, en vieläkään, vaikka olen joutunut tiristämään editointitunteja yöunistani. Kaiken kaikkiaan tarinat ovat ihania. Jopa silloin, kun henkilöhahmot oikuttelevat, lauserakenteet töksähtelevät ja editointi junnaa paikoillaan.

Teeman tiedostaminen

Koko joulun ja tammikuun ajan tein kaikkeni virittäytyäkseni Arkin tunnelmaan, mutta nyt pitäisikin heittäytyä takaisin Kuuran maailmaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Kuuran henkilöhahmot ja kerrontaratkaisut tuntuvat parin kuukauden lukutauon jälkeen vierailta ja kaukaisilta. Kustantajan pyytämät muutosehdotukset käyvät järkeen (miksi minä hölmö en tajunnut noita pointteja aikaisemmin!), mutta samalla ne tuovat puuduttavalta tuntuvia haasteita.
"En minä jaksa, tämä on ihan turhaa" - nuo ajatukset häilyvät päässäni useammin kuin kerran viikossa.

Haluan tehdä editointini tällä kertaa niin hyvin kuin ikinä pystyn. Haluan nähdä kässärini kokonaisuuden, yhteneväisyyden ja johdonmukaisuuden. Tämän vuoksi olen alkanut pohtia tarinani teemoja. 
Valitettavasti kuulun niiden kirjoittajien ryhmään, jotka kirjoittavat ensin ja ajattelevat vasta sitten. Kuuran oli alun perin tarkoitus verrytellä kirjoitustaitojani, se oli niin sanotusti diipadaapa-tarina, minkä vuoksi selkeän teeman etsiminen käsikirjoituksesta on osoittautunut oletettua vaikeammaksi tehtäväksi.
Toki teema löytyy - niitä löytyy useampiakin, jos haluaa oikein kovasti penkoa. Ongelmani koskee kuitenkin kahta kertojaa: tuleeko molempien päähenkilöiden jakaa yhteinen teema, vai onko mahdollista, että molemmat henkilöhahmot kuljettavat tarinassa omia teemojaan? 

Kuinka tärkeää teeman pohtiminen kirjoittajalle ylipäätään on? Helpointa olisi tietenkin todeta, että teeman etsiminen ja tulkitseminen on lukijan tehtävä, mutta mikäli kirjoittaja ei ole itse pohtinut näitä asioita, eikö tietämättömyys ja epäjohdonmukaisuus välity silloin myös tekstiin ja tarinaan?
Hankalaa. 

Aion jatkaa teeman ja kokonaisuuden pohdintaa vielä pitkään, mutta samalla aloitan käsikirjoituksen editoimista. Muutenhan tämä ei ikinä valmistu. 
Olin reipas ja kirjoitin eilen ensimmäiset 10 sivua Kuuraa. Olen aika tyytyväinen aikaansaannokseeni, ja mielialani kässärin suhteen koheni hieman, koska kuten olen aikaisemmissakin viesteissäni ilmaissut, alut ovat minulle aina erityisen hankalia. Tällä kertaa uskon kuitenkin onnistuneeni. 
Oletteko muuten huomanneet, että dialogia on erityisen hankalaa saada luontevaksi juuri tarinan alussa? 
Hankalaa.

Parhaita puheluita maailmassa

Hyviä uutisia!
Kuurasta soitettiin tänään. Vielä ei näytetty vihreää valoa, mutta vähintään keltaista ja yläpeukkua vilkutettiin. Nyt pitäisi sitten tehdä pyydetyt muutokset kässäriin ja palata asiaan.
Voitteko kuvitella?

Tekisi mieli täyttää tämä viesti pelkillä huutomerkeillä, olen niin onnellinen etteivät sanat riitä.  

Toinen hieno juttu oli se, että saman puhelun aikana pääsin esittelemään myös Arkin ideaa, ja siitäkin kiinnostuttiin. Pyysivät lähettämään kässärin heille jahka se valmistuu. Toki ymmärrän, ettei tämä vielä tarkoita kustannussopimusta ja tilanne voi muuttua vielä monta kertaa, mutta tällä hetkellä annan itseni olla onnellinen ja toiveikas. Olen ollut yhtä hymyä aamusta asti. Fiilis on tätä luokkaa: 

Henkilöhahmojen kehitys

Kuluneen viikon aikana päätin tehdä Arkin ydinideaan suuria muutoksia. Totesin, että osa tarinan piirteistä muistutti liikaa erästä suosittua, kotimaista kirjasarjaa (nopeat syövät hitaat), enkä saanut mielenrauhaa ennen kuin olin tehnyt asialle jotain. Niinpä tein Arkkiin raskaita juonellisia muutoksia ja pistin käytännössä koko tarinan pohjan uusiksi.
Täytyy sanoa, etten ole vuoteen tehnyt yhtä hyvää päätöstä. Vaikka alkuun vanhoista ideoista luopuminen tuotti tuskaa, lopulta juonen palaset loksahtivat kohdilleen aiempaa luontevammin. Uskon, että nämä ratkaisut tekevät Arkista entistä paremman. Olen äärimmäisen tyytyväinen, että päädyin tähän ratkaisuun, vaikka käytännössä se tarkoittaakin sitä, että saan heivata Arkin vuosi sitten kirjoittamani raakaversion kokonaan hiiteen ja joudun kirjoittamaan kaiken alusta.

Luojan kiitos olen aina nauttinut raakaversioiden kirjoittamisesta - muuten 80 000 sanan mitätöiminen voisi harmittaa astetta enemmän. Harmituksen sijaan uhkun kuitenkin uudenlaista intoa. Arkin tarina tuntuu uudelta, tuoreelta ja jännittävän napakalta, enkä malta odottaa että pääsen kirjoittamaan sen ensimmäisiä kohtauksia. Tällä kertaa olen kuitenkin hillinnyt kirjoittamishalujani ja päättänyt tehdä pohjatyöni hyvin: olen pähkäillyt miljöötä, motiiveja, juonta... Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin. Kaikki paitsi yksi asia.

Ongelmani ydin piilee päähenkilöni kehityskertomuksessa. 

Olen selvästi juoneen keskittyvä kirjoittaja, koska ajattelen henkilöhahmojeni sielunmaisemaa vasta sen jälkeen, kun kaikki muu on suunniteltu valmiiksi. Koska kirjoitan minä-muodossa, annan monesti henkilöhahmoni elää ja muokkaantua vasta tarinan edetessä. Kuuran kohdalla menetelmä vielä jotenkuten toimi, mutta toisin kuin Arkki, Kuura ei ole jatko-kertomus, jossa kausaliteetit pitäisi nähdä pidemmällä aikavälillä. 

Mielestäni etenkin jatkokertomuksessa päähenkilön kehityksessä tulisi näkyä selvästi alku, keskikohta ja loppu. Kehitys voi olla pientä tai sitten selkeämpää itsensä löytämistä - kunhan se on tunnistettavissa.
Juuri nyt Arkin päähenkilö ei kuitenkaan muutu tarinan kuluessa, ei suuntaan eikä toiseen. Vaikka tarinassa tapahtuu paljon, päähenkilö ei juuri kehity tai opi itsestään mitään uutta. Tämän hetken suunnitelmissani hän on tarinan lopussa pitkälti samanlainen kuin tarinan alussa.
Toki kehityskertomuksen puuttuminen voi olla tarkoituksenmukaistakin, mutta Arkin tapauksessa en näe "kehittymättömyydelle" mitään painavaa syytä.

Voiko henkilöhahmo olla onnistunut, jos hänessä ei tarinan edetessä ole nähtävissä muutosta? Vai edellyttääkö hyvä tarina kehityskertomusta kirjan genrestä riippumatta?

Taidan käyttää vielä pari päivää suunnitteluun ennen varsinaisen kirjoittamisen aloittamista...

Vuosi 2014

On tammikuun alku, ja monet bloggaajat ovat jo tehneet omat vuosikatsauksensa. Olen vitkastellut oman koosteeni kirjoittamista, koska olen viimeistellyt muuttoani, reissannut Lahden ja Helsingin väliä vimmattuna ja pääsin asettumaan aloilleni vasta nyt.
Ennen koosteen kirjoittamista ajattelin, ettei listasta tule kovinkaan ihmeellistä, mutta koosteen kirjoittamisen jälkeen näin, että tilannehan ihan toinen. Vaikkei vuosi tunnu aina hektiseltä ja toimintarikkaalta, sen pitkään ajanjaksoon mahtuu yllättävän paljon saavutuksia.

Saimme lumen ja tunnelman jouluksi.
Ensinnäkin perustin blogin. Tarkalleen ottaen perustin blogin jo joulukuussa 2013, mutta vuoden 2014 aikana tulin kunnolla sinuiksi nettikirjoittelun ja blogiyhteisön kanssa. Blogin perustaminen on ollut yksi parhaimpia päätöksiäni. Olen hyötynyt blogista monella tapaa, eikä huonoja puolia ole toistaiseksi tullut eteen lainkaan. Olen saanut loistavia koelukijoita, tutustunut toisiin kirjoittajiin, oppinut ja innostunut.
En ajatellut blogia perustaessani saavani tälle juurikaan lukijoita. Siksi 20 lukijan määrä on ilahduttanut minua suuresti. Kiitokset kaikille!

Myös kässäriprojektit edistyivät vuoden aikana ilahduttavalla tavalla. Arkin ensimmäinen versio valmistui kevään aikana, ja Kuuran sain kustannuskierrokselleen joulukuun alussa. Vuosi 2014 oli selvästi enemmän Kuuran vuosi: editoin sitä vimmatusti ja se kävi viidellä koelukijalla. Nyt vain toivotaan, että työ tuottaisi hedelmää. Kässäri on lähetetty vasta muutamalle lempikustantajalle, mutta tammi-helmikuun aikana tulen lähettämään sen myös useille muille kustannustaloille.

Viime kesänä kartutin myös työkokemustani päästyäni töihin pienoislehden toimitukseen. Uskon, että työ kehitti minua kirjoittajana jonkin verran. Työni kautta sain myös tilaisuuden esiintyä Helsingin kirjamessuilla: esittelin Willian Marchin sotaromaania Komppania K yhdessä Janne Tarmion ja Juha-Pekka Raesteen kanssa. Tilaisuus oli jännittävä, mutta samalla hyvin antoisa ja miellyttävä. Suuret kiitokset Viestintä Tarmio Oylle!

Kirjavuosi 2014 jäi sen sijaan laihaksi. Olisin voinut olla lukijani hitusen ahkerampi, koska mielenkiintoisia kirjoja ilmestyi tänä vuonna paljon. Luin 20 kirjaa, joiden joukosta on vaikeaa poimia yhtä parasta, koska kirjat ovat niin erilaisia. Erityismaininnat haluan antaa kuitenkin seuraaville teoksille: William Marchin Komppania K, Siiri Enorannan Nokkosvallankumous, Jenna Kostetin Lautturi sekä Annukka Salaman Käärmeenlumooja.
Yritän tulevan vuoden aikana ryhdistäytyä lukijana. En aseta tavoitetta liian korkealle, mutta toivottavasti saan luettua 30 kirjaa vuoden loppuun mennessä.

Siinäpä nuo. Toivottavasti uusi vuosi toisi mukanaan paljon uusia kokemuksia. Ainakin yhden pienen koiranpennun se tuo tullessaan... <3

Oikein hyvää uutta vuotta 2015!