Hulluilta päiviltä poimittua

Toisinaan sitä toivoo, että kävisi säännöllisessä päivätyössä opiskelun sijaan. Hulluilla päivillä työskennellessäni törmäsin lukuisiin kirjoihin, jotka olisin halunnut ostaa omaan kirjahyllyyni, mutta viikkobudjetti sanoi jyrkän "ein". Jouduin siis tyytymään kahteen kotimaiseen spefikirjaan: toinen oli Emmi Itärannan Teemestarin kirja, toinen Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Kumpaakaan en ole lukenut vielä kannesta kanteen, joten nyt on korkea aika. Mielestäni Itärannan romaanin sininen pokkarikansi on tätä alkuperäistä, kovakantista versiota kauniimpi, mutta toisaalta kovissa kansissa kirja kestää kulutusta pidempään. Olen siis tyytyväinen pikkuiseen kirjasaldooni.
Ikävä kyllä itse lukemisen joudun siirtämään kesään. Taisin viimeksi kandia kirjoittaessani olla yhtä kuormitettu koulutöitteni takia. Hyvällä priorisoinnilla kaikista hommista olisi toki mahdollista selviytyä, mutta kirjoittaminen on yllättävän rankkaa puuhaa - oli se sitten mieluista kässärin editointia tai kuivaa esseen kirjoittamista. Haluaisin vain nollata pääni ja viettää pääsiäislomani kotisohvalla loikoillen, kirjoja lueskellen, leffoja katsellen ja suklaata natustellen. Sinänsä ajatus ei ole täysin mahdoton, mutta loikoilu tapahtuisi tuolloin Kuuran kustannuksella ja tiedän, että omatuntoni alkaisi kolkuttaa.
Kässärin kirjoittamisesta on tullut velvollisuus. Se on raakaa työtä, vaikka samalla siitä oudolla tapaa nauttii. Yhdellä yliopiston kurssillani keskusteltiin kirjoittajan omasta lauseesta ja kirjailijoiden tavasta tuottaa tekstiä. Luennolla todettiin, että etenkin mieskirjailijat käyttävät usein kirjoittamisestaan miehistä työtä kuvaavia sanoja, kuten nikkaroida tai veistää. Mielestäni sen voi nähdä tukevan näkemystä, ettei kirjoittamiseen sisälly mitään mystisiä elementtejä, joiden avulla romaanin sanat vain taianomaisesti pulppuaisivat paperille muodostaen samalla eheän tarinan rakenteen. Käsikirjoittaminen on nikkarointia, siis editointivaiheessa hyvinkin pikkutarkkaa ja hidasta työtä. Yritän pitää asian mielessäni silloin, kun taistelen kiusausta vastaan hutaista kässäriin puolihuolimatonta tekstiä, jotta pääsisin tarinassa eteenpäin. En jaksaisi nyhertää, mutta en halua tekstini olevan kirveellä veistettyäkään. Täytyisi siis pitää pientä taukoa, käydä lenkillä ja puuhata välillä jotain muuta, jotta illalla jaksaisi jälleen keskittyä. Mistä vuorokauteen saisi lisää tunteja?

Koelukemisen hyötyjä

Blogini on pitänyt rauhallista hiljaiseloa kuluneiden kuukausien aikana. Osittain viestien nahkea ilmestymistahti on johtunut siitä, ettei käsikirjoituksilleni kuulu varsinaisesti mitään uutta, mutta suurempi syy lienee kiireellisessä arjessa. Kasaantuvien koulutöiden vuoksi olen joutunut taipumaan ja joustamaan Kuuran tiukasta editointiaikataulusta. Näillä näkymin käsikirjoitus ei siis tule valmistumaan toukokuun alkuun mennessä, vaan joudun venyttämään deadlinea kesäkuulle. Tokihan ajatus vähän harmittaa, mutta mieluummin teen hitaasti hyvää jälkeä kuin nopeasti puolivalmista tekstiä.

Koulutöiden lisäksi vapaa-aikaani on vienyt jonkin verran koelukeminen. Orivedellä viettämäni kirjoittajavuoden jälkeen en ole liiemmin koelukenut toisten ihmisten kaunokirjallisia tekstejä. Tieteellisiä koulutöitä ja lehtijuttuja olen kyllä oikolukenut paljonkin, mutta proosan saralla olen harjoittanut editointitaitojani pitkälti omien tekstieni parissa. Ja kuten tiedätte, objektiivinen suhtautuminen omaan tekstiin on vähintään kyseenalaista.
Tämän vuoksi olen ollut todella kiitollinen, että olen päässyt vuoden alusta lähtien koelukemaan useita kirjoittajaystävien käsikirjoituksia ja/tai tekstikatkelmia. Olen saanut paljon harjoitusta palautteenannosta, mutta myös innoittunut ja motivoitunut kehittämään omaa käsikirjoitustani eteenpäin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei palautteesta hyödy vain kässärin kirjoittaja, vaan yhtä lailla palautteen antaja itse. Paitsi että koelukeminen on rentouttavaa ja viihdyttävää ajanvietettä, se on myös kehittävää. Palautetta kirjoittaessa huomaan esimerkiksi pohtivani kerrontaratkaisuja ja näkökulmia, joihin ei olisi omaa käsikirjoitusta kirjoittaessa tullut koskaan törmänneeksi.
Totta kai koelukiessa tulee usein myös kiusaus editoida vierasta tekstiä enemmän oman lauseensa mukaiseksi. En tiedä muista, mutta ainakin minulle käy näin. Tässä suhteessa minulla on vielä harjoittelemisen varaa palautteen antajana - muokkausehdotuksissa kun pitäisi huomioida nimenomaan kirjoittajan oma tyyli.
Toisaalta tietyllä tapaa olen myös ilahtunut huomatessani tämän taipumuksen itsessäni. Se vihii siitä, että minullakin on kirjoittajana oma ääni.
Olen aina pitänyt lausettani hyvin neutraalina enkä ole saanut kirjoituksistani palautetta, että minulla olisi millään tavalla persoonallinen tai helposti tunnistettava ääni. Nyt ensimmäistä kertaa alan tunnistaa oman lauseeni ja ne piirteet, jotka erottavat tekstini toisten kirjoituksista. Kenties tyylini ei ole se kaikista omaleimaisin, mutta se on silti olemassa. Sen tajuaminen on ilahduttanut minua kauheasti!

Haastattelu

Olipa mielenkiintoinen aamupäivä. Pääsin testaamaan editointitaitojani ns. "tositilanteessa".
Pyörähdin siis tänään kustantamon työhaastattelussa, ja jännitystaso oli sen mukainen. Kuinka ihminen voikaan olla yhtä aikaa niin helkkarin innostunut että peloissaan? Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että haastattelu meni ok, vaikka tietysti aina on parantamisen varaa. Editointitehtävässä taisin olla aika hidas, mutta toivon mukaan sitäkin huolellisempi. Yritys oli ainakin kova (toivottavasti editoiminen ei mennyt ylisuorittamisen puolelle, tein merkintöjä nimittäin aika paljon O__o). Nyt sitten vain odotellaan seuraavat kaksi viikkoa ja toivotaan parasta. Lupaan tehdä jotain huikeaa, jos saan paikan!

Luojan kiitos hommia kotona on sen verran runsaasti, että saan ajatukseni pois odottamisesta. Minulla on ollut meneillään vapaaviikko, jonka olen käyttänyt Kuuran intensiiviseen editoimiseen. Teksti laahaa vielä yhden luvun aikataulusta jäljessä, mutta muuten olen ollut tyytyväinen tämän viikon tahtiin.
Pieniä hankaluuksia on ilmennyt erään uuden päähenkilön minä-kerronnassa. Minulla on ollut tähän mennessä melko suoralinjaisia ja helposti tulkittavia päähenkilöitä, minkä vuoksi tämä uusi, itsepetokseen sortuva mies ja hänen - minulle kohtalaisen vieras - maailmankuvansa ei aukene aivan automaattisesti.
Painotan tässä vaiheessa, ettei ongelman ydin ole henkilön sukupuolessa, vaan kertojaäänessä. Yritän olla tarkkana, että kaikki henkilöhahmoni kuulostavat uskottavilta. Siinä on ollut tavallista enemmän tekemistä tämän tietyn yksilön tapauksessa.
Onko kukaan muu törmännyt vastaavaan haasteeseen, siis siihen, että henkilöhahmon taustat/ikä/mikä tahansa muu piirre hankaloittaa uskottavan minä-kertojan luontia?

Näin viikonlopun alkaessa olen kohtalaisen motivoitunut ja toivon saavani hyvän editointisaldon tehtyä maanantaihin mennessä. Kenties saan tuon yhden, aikataulustani karanneen luvun kirittyä kiinni.