Yhden haaveen toteutuminen

Tämä on ollut enemmän kuin ihana viikonloppu! Kuten monet tietävätkin jo, kotiini muutti eilen suloinen vehnäterrieripentu, Hans. Olen odottanut tätä päivää enemmän kuin kukaan pystyy kuvittelemaan. En edes yritä hehkuttaa tähän tuntemani onnen määrää, koska tiedän jo nyt etten pystyisi siihen (vaikka ehkä pitäisi). Olen aivan liian täpinöissäni etsiäkseni oikeita sanoja. Taidan olla aika pyörällä päästäni.

Pentu on unelmien täyttymys. <3
Tietenkin pennun tulo tarkoittaa myös sitä, että toistaiseksi minun on vähennettävä kirjoittamista. Näyttää siltä, että siinä missä alunperin yritin saada Kuuran valmiiksi toukokuuhun mennessä, nyt yritän saada sen valmiiksi kesäkuuhun mennessä. 
Juuri nyt olen kuitenkin niin täynnä onnea, ettei kässärin deadlinen venyminen harmita pätkääkään.

Rikasta kieltä

Luin aikaisemmin tällä viikolla vaarnan blogitekstin, jossa käsiteltiin muun muassa omien havaintojen ja uskomusten rikkomista kirjoittamisessa. Teksti sai minut huomaamaan, kuinka ahtaasti olen kahliutunut omaan ajatusmaailmaani. Se näkyy tekstin tasolla muun muassa samoja kerrontaratkaisuja ja sanoja suosimalla. Toistan turvallisia, hyväksi havaitsemiani muotoja, jotka kuitenkin pidemmän päälle tekevät tekstistä tylsää ja puisevaa. Aina joku virnistää, huokaisee tai kohottaa kulmiaan. Toimintakohtauksissa sidossanana käytetään ja-konjunktiota. Tarinan kahden päähenkilön kertojaäänet hädintuskin poikkeavat toisistaan. Näitä riittää.  
Olen tähän mennessä ajatellut ongelman johtuvan siitä, etten lue niin paljon kuin pitäisi. Lukiessa kerryttäisin paitsi omaa sanavarastoani, mutta saisin myös ideoita uusista kerrontatavoista. Siinä mielessä voin nähdä lukemisen itselleni myös eräänlaisena opiskeluna.
Tällä viikolla aloin kuitenkin pohtia olisiko ongelmassani mahdollisesti kyse vain tavastani ajatella. Olenko pintatason vanki siinä missä ammattilaiset uivat pintaa syvemmällä?
Tähän on tullut törmättyä joillain yliopiston syventävien opintojen kursseilla. Olen huomannut, että minulla on selviä hankaluuksia hahmottaa filosofisia teorioita mielessäni. Pystyn kyllä oppimaan ja ymmärtämään sen mitä luen tai kuulen, mutta teorian kritisoiminen ja siihen nojaava oma ajattelu jää heikoksi.
Kirjoitin vastikään 10-sivuisen esseen aiheesta "sanojen ruumiillisuus kirjallisuudessa". Se taisi olla koko yliopistohistoriani vaikein essee. Miksi? Koska siinä vaadittiin itsenäistä, filosofista pohdintaa.

Voiko omaa ajatteluaan syventää harjoittelemalla? Ja jos voi, miten harjoittelua tulisi tehdä? Vaarnan tekstissä puhuttiin Torsti Lehtisen kirjoitusoppaasta Sanojen avaruus - opas luovaan kirjoittamiseen. Täytynee etsiä tuo teos käsiini. Olisi enemmän kuin hienoa, mikäli opas pystyisi aukaisemaan mieleni lukkoja.

Muussa tapauksessa kässärin editoiminen on edistynyt mallikkaasti. En ole lipsunut aikataulusta enempää, minkä vuoksi roikun alkuperäissuunnitelmasta vain kaksi viikkoa jäljessä. Se ei ole paha.
Editoiminen on kuitenkin muuttunut entistä puuduttavammaksi. Olen muokannut Kuuraa nyt 2/3, joten enää ei ole paljoa jäljellä. Häämöttävä maali aiheuttaa minussa kuitenkin sen, että meinaan jatkuvasti sortua puolivalmiiseen työhön.
Lisäksi olen tarkkaillut pienellä huolella tarinan kasvavaa sivumäärää. Kuura on ollut alunperinkin laaja kertomus, mutta mikäli haluan toteuttaa kaikki palautteessa tulleet ehdotukset, sivumäärä kasvaa väkisinkin.
Huolia siis riittää. Toistaiseksi yritän vain sulkea silmäni ongelmilta ja kirjoittaa tämän editointiversion loppuun.