Epämiellyttävät henkilöhahmot

Oikein kaunista täydenkuun yötä kaikille! Kirjoitan tällä kertaa lyhyesti aiheesta, joka on mietityttänyt minua etenkin nyt, kun pöytälaatikkokässäristäni on tulossa julkista luettavaa.
Ärsyttävät päähenkilöt, mitä heistä pitäisi ajatella? Kaikki Kuuran koelukijat varmasti allekirjoittavat, että käsikirjoitukseni toinen päähenkilö provosoi lukijaa aika paljon. Minulle on ollut alusta asti selvää, millaisena haluan henkilöhahmoni esittää, mutta tässä vaiheessa kirjaprojektia ajatus ärsyttävästä päähenkilöstä on alkanut hieman pelottaa. Mitä jos lukija jättää kirjan kesken ja tyrmää koko tarinan vain siksi, ettei satu pitämään päähenkilöstäni?
Onneksi kertojia on Kuurassa kaksi, muuten huoleni olisi varmasti tätäkin suurempaa.

Olisin kiinnostunut kuulemaan mitä hahmoja teille tulee mieleen, kun ajattelette ärsyttävää päähenkilöä (tai sivuhenkilöä). Onko olemassa henkilöhahmoa, jonka vuoksi kirjan lukeminen jäi kesken? Entä onko olemassa hahmoa, jota taas kieroutuneella tavalla "rakastatte vihata"? Koska itse huomaan kiinnostuvani juuri itsekkäistä henkilöhahmoista, on mielestäni aina parempi lukea tarkoituksella provosoivasta henkilöhahmosta kuin "viattomasta" Mary Suesta, jota kohtaan lukijan pitäisi tuntea pelkkää sympatiaa.
Mielestäni erittäin hyviä ärsyttäviä hahmoja ovat muun muassa:
- Cersei Lannister, Game of thrones -sarja
- Dharan Marmor, Nokkosvallankumous
- Ira, Lautturi
- Daisy Buchanan, The Great Gatsby
- Lydia Bennet, Ylpeys ja ennakkoluulo

Ja sitten taas pari vähemmän hyvää ärsyttävää hahmoa:
- Bella Swan, Twilight -sarja
- Anastasia Steele, Fifty shades of Grey

Kuten näkyy, listani eivät ole tasapainossa keskenään. Tämä johtunee pitkälti siitä, että kiinnostun ärsyttävistä hahmoista heti, jos heidän motiivinsa tai taustatarinansa ovat kunnossa. Pidän mustavalkoisista hahmoista, niistä jotka tekevät virheitä ja pelaavat etuja omaan pussiinsa. Maustani kertoo jotain myös se, että pidin jo ala-asteella Claude Frolloa ja Gastonia Disney klassikoiden parhaina hahmoina... Ja mihin seepra raidoistaan pääsisi?

Vielä loppuun haluan korostaa, ettei pelkän ärsyttävyyden hakeminen pitäisi olla itse tarkoitus. Tietenkään. Hahmossa on oltava jotain muutakin, jotain sellaista, joka antaa epämiellyttäville luonteenpiirteille tasapainoa. Tuskinpa kukaan jaksaisi lukea loputtomiin otteita perusteettomasta niskoittelusta. Siitä saisi vain päänsärkyä.

14 kommenttia

  1. Mieleeni tulee heti Tuulen viemää -romaanin päähenkilö, Scarlett, jonka takia meinasin jättää kirjan kesken. Onneksi en jättänyt - Scarlett on loistava esimerkki hahmosta, joka on täydellisellä tavalla raivostuttava: hän on alussa hyvin lapsellinen ja itsekeskeinen, mutta kasvaa kuitenkin romaanin läpi niin, että lopussa on yhä lapsekas ja itsekeskeinen Scarlett, joka on kuitenkin aikuistunut huimasti. Taitaisin kuvata Tuulen viemäätä ehkä jopa parhaaksi esimerkiksi onnistuneesta hahmokehityksestä: Scarlett pysyy samanlaisena, uskottavana, koko kirjan läpi, vaikka kohtaakin raastavia olosuhteita - mutta muuttuu kuitenkin, hienovaraisesti. Lopun Scarlettia pitää edelleen sinä samana henkilönä kuin kirjan alun tyttöä, vaikka kasvua on selvästi tapahtunutkin. Hieno teos, jos et ole tutustunut, suosittelen kyllä!

    Hmm, tuli mieleen esimerkeistäsi ja pohdinnastasi, että ärsyttävyys ominaisuutena taitaa olla aika subjektiivinen. Siten vaihtelee varmasti aika paljon, millainen sietokyky sille raivostuttavuudelle on. Kuten tiedätkin, minua ärsyttävät hahmot ottavat päähän aika tavalla, mutta toisaalta, mikä olisikaan hienompaa kuin lukea tyypistä, joka kirjan päätttyä nousee mieleen ihmisenä, joka onkin näyttänyt avoimesti ne piirteet, joita lukija itsessään inhoaa? Samaistumisen ei aina tarvitse olla positiivista, yhtä vahva tunne se lienee silti. :)

    Sanoisin, että älä turhaan stressaa vahvasta päähenkilöstä. En ole lukenut tätä viimeisintä versiota luonnollisestikaan, mutta sanoisin, että mielummin henkilö, joka herättää ajatuksia ja tuntemuksia, kuin täysi tossu. Jos hahmolla on ärsyttävien piirteidensä lisäksi tarmoa toteuttaa päämääränsä ja ärsyttävyytensä takana löytyy tosiaan muutakin, provosointi on ihan hyvästäkin.

    Mitä tulee siihen jättävätkö lukijat lukemisen kesken... Tässä pätenee sama periaate kuin puolisonkin etsimisessä: jos et itsenäsi kelpaa, niin etsikööt jonkun toisen. Eli mielestäni makuja on monia, eikä kaikkia voi miellyttää - tarinaa uhraamatta. Ja sinun päähenkilösi on selvästi kytköksissä tarinaan, hänen itsekkyytensä esimerkiksi ajaa juonta osaltaan eteenpäin, joten jos uhraat hänen luonteensa, uhraat samalla tarinan samalle alttarille. Tuulen viemääkään ei olisi mitään ilman Scarlettin luonnetta, joka ajaa juonta. En tietenkään ole lukenut viimeisintä vedosta tarinastasi, mutta näin arvioisin aiempien perusteella. Voithan aina jutella myös kustannustoimittajan kanssa asiasta, mutta luulisi, että kustantajakin olisi asiaan jo tarttunut, jos haastava henkilöhahmo on jotain, mikä karkottaa lukijoita varmasti. Heillehän se olisi myös tappioksi, joten etköhän ole selvillä vesillä. :)

    Eli kylmää päätä ja tsemppiä! Anna lukijoille tilaisuus provosoitua, saavatpahan jotain ajateltavaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, pahoittelut että pääsin kommentoimaan viestejä vasta nyt. Ensinnäkin minun on tunnustettava, etten ole lukenut Tuulen viemää. Tiedän Scarlettista jotain – pääasiassa juuri sen, että hän on hankalaakin hankalampi ihminen – mutta en osannut arvata, että hän kokee romaanin kuluessa noin selvän kasvutarinan. Mikäli tuo on homman nimi, en voi kun nostaa hattua. Pelkästään hyvän kehityskertomuksen luominen on haaste sinänsä, saati sitten kun mukaan vedetään provosoiva ja pikkumainen päähenkilö. Ja että tämä kaikki pitäisi saada mahtumaan yksiin kansiin? Avot. :D Hyvä, että nostit Scarlettin esiin, täytyy tsekata tämä romaani nyt viimeistään!
      Subjektiivisuus on ehdottomasti määrittämässä sitä, kuinka ärsyttäväksi lukija henkilöhahmon kokee. Minulla esimerkiksi ärsytyskynnys on matala, mutta toisaalta kaipaan ärsyttävää hahmoa tarinaan. En tullutkaan yhtään ajatelleeksi tuota samastumisen merkitystä tässä asiayhteydessä, kiitos kun nostit sen esille. Olen kyllä sitä mieltä, että aina samastumista ei edes tarvita – vaikka tietysti ärsyttävä henkilöhahmo nousee heti uudelle tasolle, jos hän on raivostuttavista piirteistään huolimatta onnistunut pääsemään myös lukijan ihon alle. Ärsyttävä hahmo voi olla onnistunut myös silloin, kun lukija ei tunne samastumista tähän.
      Kuura on tosiaan muuttunut aika hemmetisti siitä ensimmäisestä versiosta, jonka luit, mutta Inkan luonnetta ja motiiveja punakynä ei ole sohinut juuri yhtään. Tiedät siis suunnilleen mistä tässä on kyse. Kustis oli sitä mieltä, että Inka on kässärin paras hahmo, joten minun tuskin edes annettaisiin tehdä hahmosta tossukkaa vaikka yrittäisin. :D Minun ei siis auta muuta kuin asennoitua tähän niin, että lukija provosoituu Inkasta ja piste. Kuten sanoit: makuja on monia. Lukijan reaktioon minun on mahdotonta vaikuttaa. Onneksi en mieti tuollaisia asioita kirjoittaessani... On ollut kyllä helpottavaa lukea, kuinka moni täällä peukuttaa ärsyttäviä henkilöhahmoja.
      Kiitos tsempeistä! :) Olen aika varma, että Inka tuo lukijalle jotain ajateltavaa – tai sitten olen epäonnistunut kirjoittajana. Voi miten odotan jo kommenttejasi, kun pääset lukemaan valmiin romaanin!

      Poista
  2. En ole lukenut tekstiäsi, joten sen osalta en osaa kommentoida, mutta näin yleisesti nousi mieleen ajatuksia. Ensinnäkin tuo listasi hyvällä ja huonolla tavalla ärsyttävistä henkilöistä: luulen, että juuri tuo lista osoittaa, että ero on siinä kuinka tarkoituksella tuo ärsyttävyys oli tehnyt. Jane Austen tajusi takuulla prikulleen miten ärsyttävä Lydia Bennet on, ja siksi hahmo toimii ihan mainiosti, ja tuo tarinaan hauskaa eloa hyvinkäyttäytyvien päähenkilöiden vastapainoksi ja lisää juoneen kierroksia, joihin muut eivät pystyisi, ja lukija saa nauttia ärsyttävän, tosielämästä valitettavan tutun tyypin inhoamisesta. Daisy Buchanan ei minuun mitenkään mahdottomasti iskenyt silloin joskus kun Kultahatun luin, mutta hänen pinnallisuutensa oli varmasti tietoista kirjoittajalta ja olennainen osa tarinaa.

    Sen sijaan Bella Swan, joka minulla voittaa ärsyttävimmän romaanihenkilön palkinnon, oli varmasti Stephenie Meyerin mielestä ihan supersympaattinen ja täydellinen sankaritar. En ole lukenut Fifty Shadesia, mutta Anastasia on kai Bella-kopio, joten siinä on varmaan sama meininki. Ongelmana on juuri se, että kirjoittaja ei tietoisesti anna hahmolle oikeita vikoja, väittää hänen ärsyttävien piirteidensä olevan muuta kuin ne oikeasti olevat, eikä yhtään tajua miltä hahmo lukijalle vaikuttaa. (Esim. että Bella vaikuttaa itsekeskeiseltä nartulta eikä väärinymmärretyltä yksinäiseltä, joka hänen on kai Meyerini mielestä tarkoitus olla, ja että hän on tyhmä kuin saapas vaikka kuinka väittäisi lukevansa englantilaisia klassikoita mielellään, koska hän käyttäytyy ja puhuu tyhmästi kuin saapas. Pahoittelut saappaille loukkaavasta vertauksesta.)

    Sanoisin, että jos kirjoittaja tunnistaa hahmon ärsyttävät piirteet ja kirjoittaa tarinan niin, että nuo piirteet myös vaikuttavat tarinaan ja hänen suhteisiinsa muiden kanssa ja ovat olennainen osa hänen suhteessaan maailmaan, hahmolla on hyvät mahdollisuudet toimia. Tietenkään kaikki lukijat eivät jaksa kaikentyyppisiä hahmoja, mutta useimmat kuitenkin mielellään lukevat oikeista ihmisistä, joissa on säröjäkin.

    Toki päähenkilöiden kanssa on aina vähän riski, missä raja menee liian ärsyttävän ja riittävän särmikkään välillä, mutta se on osittain lukijakohtainen. Jännään itsekin oman romaanini kanssa sitä, käyvätkö tietyt päähenkilöni piirteet lukijoiden hermoille. Mutta toisaalta haluan olla rehellinen, ja sitä paitsi liian ihana päähenkilö kävisi myös tylsäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin koottu! Tein oman listani fiilispohjalta, mutta nyt kun mainitsit asiasta, erottelu taitaa mennä juurikin noin: suunnitellut ei ei-suunnitellut ärsyttävät hahmot. Lydia Bennet on osaltaan myös aika sympaattinen ja säälittävä - ehkä osittain juuri siksi, että lukijat inhoavat häntä niin sankoin joukoin. Lydia ei ole tarkoituksella inhottava tai halua pahaa toisille, toisin kuin esimerkiksi Game of Thronesin Cersei. Molemmat edustavat silti onnistuneita ”inhokkihahmoja”, koska kuten sanoit, hahmot on rakennettu uskottavasti ja harkiten.
      Heh, jostain syystä minua alkoi hymyilyttää kun luin kuvailuasi Bellasta. :D Hahmo on selvästi mennyt tunteisiin. Jos Bellan olisi tarkoitus olla ärsyttävä, kirjailijan voisi sanoa tehneen hyvää työtä, mutta nyt… Oijoi. Minulla ei ole tähän mitään lisättävää. Nuorempana Bella oli neutraalimpi hahmo kuin nykyisin. En muista että olisin erityisemmin ärsyyntynyt Bellasta vielä silloin kymmenisen vuotta sitten, kun Houkutuksen ensimmäistä kertaa luin. Vanhempana sitä tietenkin kiinnittää huomiota eri asioihin kuin teini-ikäisenä.

      Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että hahmon ärsyttävyys on hyväksyttävämpää ja miellyttävämpää, kun se vaikuttaa jollain tapaa tarinan kulkuun. Juoneen painottavana kirjoittajana se on myös oma pyrkimykseni. Hyvä asia on se, että nykyään päähenkilössä nimenomaan toivotaan olevan säröjä. Hyvät eivät voi olla puhtaasti hyviä ja pahat puhtaasti pahoja (Sauron on poikkeus, hän voi olla puhtaasti paha).

      Kannatan ehdottomasti rehellisyyttä teksteissä! Kuvaile hahmosi juuri sellaiseksi, kun he mielessäsi näyttäytyvät. Itsekin olen tyytyväinen, etten miettinyt lukijaa Kuuraa kirjoittaessani, muuten olisi jäänyt varmaan koko romaani kirjoittamatta. Jännä juttu on myös se, ettei omassa kässärissä ärsyttävän hahmon teot kismitä niin paljon kuin toisten romaaneita lukiessa. Muistan kironneeni Rowlingia siitä, että hän tappoi lempihahmoni, vaikka todennäköisesti olisin valinnut tehdä juuri samoin omassa tarinassani.

      Poista
  3. Kärsin jossain vaiheessa kroonisesta päähahmoallergiasta, joka koski kirjojen lisäksi elokuvia, tv-sarjoja, pelejä ja animeakin (tämä voi liittyä jotenkin siihen, minkä tyyppistä viihdettä ylipäätään kulutan). Valtaosa päähahmoista oli siis mielestäni todella ärsyttäviä enkä oppinut heistä pitämään, vaikka yritin. Osaa opin kyllä sietämään. Koska kuitenkin muut seikat pitivät kiinni tarinoissa, en suurinta osaa jättänyt kesken.

    Hyvä esimerkki lienee omalla kohdallani Harry Potter -sarjan Harry, jota en noita kirjoja lukiessani vain voinut sietää. Silti kaikki Potterit tuli ahmittua useampaan kertaan. Ei tullut mieleenkään jättää sarjaa kesken vain siksi, etten pitänyt päähahmosta.

    Oleellista on kai juuri tuo, mitä muutkin ovat tässä sanoneet. Jos ärsyttävä hahmo on tehty hyvin, hänet kuitenkin hyväksyy kaikessa ärsyttävyydessään. Sen sijaan juuri Twilightin Bella on täydellisessä idioottimaisuudessaan vain huonosti luotu hahmo ja siksi hänen ärsyttävyytensä ei iske edes siihen "rakastan vihata" -kategoriaan.

    Olen muuten ymmärtänyt, että Fifty Shades of Grey oli alun perin Twiligiht fan fictionia, joka haluttiin muuttaa originaaliksi tarinaksi vaihtamalla hahmojen nimet ja joitain muita yksityiskohtia. Tämä tekisi Bellasta ja Anastasiasta käytännössä saman hahmon. Silloin tietysti voidaankin jo kysyä, onko Anastasian ärsyttävyys Meyerin vai Smithin vika? Ehkä Smith vain osasi tuoda Bellan piirteet Anastasiaan täydellisen hyvin ja on siinä mielessä onnistunut fan fictionin kirjoittaja? En tosin itse ole kyseistä kirjaa lukenut, joten en osaa sanoa, kuinka bellamainen Anastasia oikeasti on.

    Joka tapauksessa en olisi huolissani siitä, jos toinen päähahmoistasi on provosoiva. Hahmot saavat herättää muitakin tunteita kuin sympatiaa ja toisinaan ne ärsyttävät hahmot ovat juuri niitä parhaita ja niihin saattaa jopa lopulta kiintyä eniten ärsyttävyydestä huolimatta (tai kenties juuri sen takia?).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ärsytyskynnys voi siis olla omasta asenteestakin kiinni. Sinulla on ollut päähahmoallergia, minä taas vastustin yhdessä vaiheessa jo lähtökohtaisesti paranormaalin romantiikan naishahmoja. Tyttöhahmossa piti olla jotain todella erityistä, että muutin mieltäni lukukokemuksen aikana – tämä on sinänsä mielenkiintoista, koska samalla nautin paranormaalin romantiikan genrestä todella paljon!

      Harry muuten melkein päätyi listalleni. Vedin hahmon pois viime hetkellä, koska tämä ei mielestäni kuulunut samaan riviin muiden listassa mainittujen hahmojen kanssa. Harry on etenkin murrosiässään todella hankala, mutta se on tuotu esiin taitaen. Harrya samalla kannustaa ja toisaalta hänet haluaisi ravistella hereille. Harryssa on isältään perittyä näyttämisen halua ja hän nauttii suosiosta, kuten kirjassa suoraan sanotaankin. Hyvää perspektiiviä Harryn epäkohtiin antaa Ronin lisäksi Kalkaros, vaikka tämän syytökset ovat monesti katkeruudella värittyneitä.

      Olen kuullut tuosta Fifty Shadesin syntyprosessista. En oikein tiedä pitäisikö ajatella, että Smith on ollut vain taitava vai onko hänellä ja Meyerilla ollut vain niin samanlainen ”viattoman protagonistin” tyylitaju, että Anastasia ja Bella ovat niin samanhenkisiä. Hyvä fanfictionin kirjoittaja Smith joka tapauksessa on, sitä ei käy kenenkään kieltäminen. Luin jostain tulkinnan, että Anastasia olisi ns golddigger ja huomasin hyväksyväni hahmon heti paljon paremmin. Minun silmissäni Anastasia olisi reilusti mielenkiintoisempi, jos hän olisi rehellisesti pyrkyri sen sijaan, että esiintyisi lukijalle romantiikan kipeänä koulutyttönä. Mutta minulla nyt onkin tämä vinksahtanut maku.

      Kiitos sinullekin kattavasta viestistä! :) Ja kannustavista sanoista myös! Näitä on mahtava lukea.

      Poista
  4. Hahaa, en ollut lukenut postaustasi edes loppuun, kun meinasin jo kirjoittaa kommenttiin, että äkkiä ei tule mieleen ärsyttäviä hahmoja, paitsi yksi jonka itse kirjoitin ;D

    Lukijana taas kaipaan kirjaan hahmoa, jota voin vihata. Yleensä vihaan ärsyttävissä hahmoissa niitä piirteitä, jotka tunnistan myös itsessäni. Ärsyttävänkin hahmon pitää olla inhimillinen; silkkaa pahuutta on vaikea ymmärtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, Ira on mainio hahmo. :) Minä-kerronta edesauttaa hänen ymmärtämistään – uskoakseni empatia hahmoa kohtaan syntyy nopeammin juuri sen vuoksi. Ilman henkilöhahmon pään sisälle menevää kerrontaa voi tietenkin aikaansaada saman lopputuloksen, mutta lukija tarvitsee tuolloin enemmän aikaa ja tilanteita nähdäkseen syyt sille miksi hahmo käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Ira aiheuttaa lukijalleen ihanan ristiriitaisia tunteita. Hahmo minun makuuni. ;)

      Minäkin kaipaan provosoivia hahmoja tarinaan kuin tarinaan. Jos kyseistä henkilöä ei automaattisesti ole saatavilla, etsin ärsyttävän hahmon itse. Minun on vaikea sanoa tunnistanko ärsyttävät piirteet itsessäni, vai mikä niissä kiehtoo. Kuuran Inkalla on toki monia itsekkäitä tuntemuksia, jotka on kopioitu suoraan omista kokemuksistani, mutta suuren linjan kusipäisyyttä en allekirjoita omakseni. Toki samastumista voi tapahtua ilman omakohtaisiakin kokemuksia.

      Poista
  5. En olisi huolissani kusipäähahmoista. Niitäkin on hyvä olla. Osa lukijoista peräti pitää heistä!

    Vaikeampaa on kai saada kusipäähahmon kemia kohdalleen. Lukijan tulisi kumminkin ymmärtää tätä jollain tasolla. Siksi kusipäät kai ovat yleensä jollain tapaa kadehdittavia (todella hyviä jossakin, heillä on hyvä perhe/kaveripiiri, ovat hyvännäköisiä jne).

    Tästä hyvä esimerkki vaikkapa Scarlett O'Hara, joka on dynaaminen ja vetovoimainen hahmo, vaikka onkin samalla naiivi ja itsekäs. Jostain syystä lukijat tuntuvat hyväksyvän miespuoliset kusipäät helpommin, naisista saa aina lukea enemmän kritiikkiä. Tämä liittyy pitkälti siihen, että naisilla on yhä pienempi laatikko hyväksyttävälle käytökselle ja sen luomille odotuksille.

    Listaamasi esimerkit ovat pääasiassa sivuhahmoja, jolloin heidän ärsyttävyyttään tulee sopivissa erissä. Bellan kelkasta taas ei pääse pois jos aikoo lukea Twilightia.

    Fanitan itse pääasiassa juuri ärsyttäviä hahmoja, pahiksia ja kusipäitä. Heitä on myös haastavampi ja mielenkiintoisempi kirjoittaa. Päähenkilöthän eivät voi olla liian rosoisia - ainakaan kaikissa genreissä. :)

    Suosikkejani ärsyttävistä hahmoista ovat mm. Twin Peaksin Laura Palmer, kaikki Jessica Langen hahmot American Horror Storysta, Bates Motelin Norman Bates, Inglorious Basterdsin Fredrich Zoller...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelut, että vastauksen kirjoittaminen kesti! Tämä viesti kannusti blogini lukijoita ihanan pitkiin kommentteihin. Kiitokset siis sinullekin kattavasta viestistä. :)

      On mielenkiintoista, miten ihmiset osaavat nostaa eri asioita tästä aihepiiristä esiin. En esimerkiksi itse tullut jostain syystä tajunneeksi, että inhokkihahmot ovat usein kadehdittavia – se nimittäin tuntuu olevan melkein enemmän sääntö kuin poikkeus. Mitä taas kyseinen huomio kertoo lukijasta, no.. :D Mutta näinhän se menee tosielämässäkin. Epäonnista henkilöä kannustetaan, menestyvää pidetään helposti ylpeänä. En tiedä voiko ihmisen kilpailuhenkisyys korostaa näitä tuntemuksia.

      Itsekin olen huomannut tuon naisiin kohdistuvan kritiikin. Vaikka yritin miettiä listaani myös mieshahmoja, 4/5 on silti naisia. Se on inhottava huomio, vaikkei millään tavalla yllättävä. Vahvat naiset koetaan uhkaksi siinä missä vahvat miehet nähdään seksikkäinä. Esimerkiksi romaanissa After mies on kuulemani mukaan täysi kusipää päähenkilöä kohtaan, mutta lukijan olisi silti ilmeisesti tarkoitus haaveilla hänestä päähenkilön mukana. Auta armias millainen inho naishahmoon kohdistuisi, jos roolit olisivat päinvastoin... Mielestäni on aika huolestuttavaa, että tällaisia viestejä ujutetaan nuortenromaaneihin vielä nykyäänkin. En siis sano, etteikö haluttavia kusipääpoikaystäviä saisi kirjoissa olla – näitä esiintyy omissakin kässäreissäni aika ajoin, myös Kuurassa – mutta se kuinka tarinan päähenkilö huonoon kohteluun reagoi, on avainasemassa.
      En tiedä menikö tämä hieman aiheen ohi nyt minulta, mutta aihe on läheinen!

      Listaamistasi ärsyttävistä hahmoista monikaan ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Ainoastaan tuo Paskiaisten Friedrich Zoller, ai kauhea… :D Hänellä ei vain kauheasti screentimea ollut, joten hän ei jäänyt samassa määrin mieleeni. Elokuvissa ärsyttävät hahmot leimaavat muuten helposti myös näyttelijän ärsyttäväksi, esim. Walking Deadin Andrean näyttelijä Laurie Holden joutuu kantamaan hahmoonsa kohdistuvaa inhoa harteillaan. Samoin näyttelijä Kristen Steward antoi Bellalle kasvot (voisi kyllä käyttää yksikköä, koska ei noita ilmeitä kovin montaa ollut), minkä vuoksi näyttelijään kohdistuu nyt huomattavasti enemmän kritiikkiä kuin mitä hän ilman Bellaa todennäköisesti tulisi saamaan.

      Poista
  6. Gatsby liked Daisy because her voice sounded like money.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeah I remember that one! The sentence tells something about Gatsby too.

      Poista
  7. Jos ärsyttävyys on perusteltua, hahmo on hyvä. Jos rakastaa hahmon vihaamista, on kirjailija onnistunut. Esimerkiksi Harry Pottereissa on monta raivostuttavan ihanaa hahmoa, samoin kuin jo aiemmin mainittu Tuulen viemään Scarlett. (Tosin minä pidin Scarlettista itsepäisyyden ja peräänantamattomuuden vuoksi, vaikka hänen valintansa saivatkin repimään hiuksia...)

    Omassa työn alla olevassa käsiksessä molemmat päähenkilöt ärsyttävät joskus niin paljon, että tekisi mieli lyödä heitä naamalle märällä rukkasella. Mutta ehkä se on vain hyvä merkki :) ja jos heitä läisi rukkasella naamaan ja huutaisi "hei herätys, nää asiat on näin eikä niin kuin luulet" tarina olisi äkkiä käyty :D

    Hyvä teksti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä ja pahoittelut, että vastaaminen kesti! Potter on kyllä mainio kirjasarja siinäkin mielessä, että romaaneissa on niin laaja hahmokirjo. Myös se, etteivät kaikista ärsyttävimmät hahmot välttämättä kuulu Luihuiseen, on mielestäni osoitus hyvästä hahmon rakentamisesta. Henkilökohtaisesti pidän esimerkiksi Cho Changia ja Zacharias Smithia paljon Malfoyn ydinporukkaa ärsyttävämpinä henkilöhahmoina.

      Niin sinullakin on siis kaksi päähenkilöä? :) Siinä on kyllä puolensa. Minuakin molemmat hahmoni ihastuttavat ja inhottavat vähän väliä. Kannattaa hyödyntää hahmojen erilaiset näkökulmat, jolloin pääset mässäilemään epäluotettavan kertojan herkuista oikein kunnolla. Kuurassa pidän esimerkiksi siitä, miten toinen päähenkilö kokee olevansa väärinymmärretty uhri, kun taas toinen hahmo näkee tilanteen pelkkänä lapsellisena draamailuna.

      Poista