Jenna Kostet - Marrasyöt

Viime kuukausien aikana en ole ehtinyt lukea juuri lainkaan vapaavalintaista kirjallisuutta. Olen oikolukenut, koelukenut ja analysoinut valmiiksi valittuja romaaneja koulutehtäviä varten. Jenna Kostetin Marrasyöt (Robustos 2015) oli ensimmäinen kirja kuukausiin, jonka luin puhtaasti rentoutumismielessä. Ja olen iloinen, että valitsin lukea juuri tämän teoksen. Minä todella, todella nautin Marrasöiden lukemisesta!

Kuten olen aikaisemmin maininnut, en harrasta analyyttisia kirja-arvosteluita blogissani, mutta saatan silloin tällöin nostaa jalustalle teoksen, joka mielestäni ansaitsee erityismaininnan. Arvostelun sijaan kirjoitan kirjaesittelyn omilla lukijakommenteillani maustettuna.

Kannet: Johanna Lumme
Marrasyöt alkaa kohtauksesta, jossa Nauvon konstaapeli Nils Larsson saa selvitettäväkseen nuoren naisen mystisen kuolintapauksen. Naisen ruumis löydetään alastomana Finbyn jatulintarhan (maallikoille: pyöreän kivilabyrintin) keskeltä. Jälkiä väkivallanteosta ei löydetä, mutta Nils aavistaa tapauksen taustalla olevan jotain hämärää eikä pidä naisen kuolemaa puhtaana itsemurhana. Samaa mieltä on Nilsin virkaintoinen työpari, nuori ja kokematon Mäkelä.
Samaan aikaan Turun yliopiston jatko-opiskelija Selja kamppailee jatulintarhoista kertovan väitöskirjansa kanssa. Vahvasti faktoihin ja todistettuun aineistoon tukeutuva tyttö on epävarma niin väitöskirjastaan kuin myös omasta itsestään. Kun karismaattinen ja älykäs apulaisprofessori Juha Svak horjuttaa Seljan näkemyksiä mystisistä jatulintarhoista, muuttuu samalla tytön käsitys ympäröivästä todellisuudesta.

Marrasyöt on raikkaan erilainen dekkari, joka sekoittaa suomimytologiaa ja spekulatiivisen fiktion elementtejä perinteiseen murhamysteeriin. Yliluonnolliset ainekset ripotellaan tarinaan kuitenkin hienovaraisesti, eikä Kostetin luoman maailman uskottavuus kärsi missään vaiheessa. Romaanin luettuaan lukija voi jopa pohtia liittyikö romaanin tapahtumiin todella mitään maagista, vai ilmenivätkö yliluonnollisuudet vain henkilöhahmojen pään sisällä.
Kerronta on kirjailijan tavaramerkki. Sanoilla ei Marrasöissä leikitellä samalla tavalla kuin Kostetin esikoisromaanissa Lautturissa (Robustos 2014), mutta niiden avulla luodaan vahva ja elävä tunnelma harmaasta ja kylmänkoleasta marraskuusta ja kohtalokkaan usvaisesta merestä. Vaikka loppuratkaisu ei tule lukijalle suurena yllätyksenä, ei se vähennä romaanin taitaen rakennettua jännitettä ja kutkuttavaa tunnelmaa.

"Selja piirsi sormellaan jatulintarhan sokkeloista labyrinttia pöydän pintaan. Hän saattoi nähdä, miten kuvio paloi hänen sormensa kosketuksesta pöydän ruskeaan puuhun. Hänen sormessaan oli voima, joka laittoi jatulintarhan labyrintin paikoilleen. Selja muisti kuvion ulkoa. Hän saattoi sulkea silmänsä ja piirtää sen mihin tahansa. Hän saattoi kulkea reitin, eikä hän kulkenut kertaakaan harhaan. Jatulintarha oli hänessä." (Marrasyöt, s. 118)

Suosittelen romaania lukijoille, jotka kaipaavat valikoimaansa jotain uutta ja erilaista. Dekkarinälkäisille teos sopii parhaiten silloin, kun lukija pitää fokuksensa genren uudessa tulokulmassa, ei niinkään murhamysteerin yllätyskäänteissä. Kannattaa myös varautua siihen, että lukuelämys muuttaa maiseman ikkunan takana vetiseksi, mustanankeaksi marrasyöksi. Tämä romaani nimittäin imaisee sisäänsä.

Kuura on valmis!

Olen kuvaillut blogini sisältöä seuraavin sanoin: "Blogissa seurataan romaanikäsikirjoituksen matkaa pöytälaatikosta koviin kansiin." No, tuo matka päättyi eilen. Kuura, tarinaraakileeni parin vuoden takaa, on nimittäin päässyt kansiin. Ja vaikka olen sahannut tarinaa ees taas kymmeniä kertoja ja nähnyt kansikuvan ensimmäistä kertaa kuukausia sitten, on kokonaisen, valmiin kirjan käsiin saaminen aivan oma juttunsa.

Kuura on konkreettinen kirja. Sillä on sivunumerot ja oma tuoksunsa. 
Olen onnellinen ja (ainakin toistaiseksi) sees kirjaa katsoessani. Vielä minun ei tarvitse stressata lukijakommentteja tai mitään muutakaan pelottavaa, jonka tulen kohtaamaan huhtikuussa. Vaikka Kuura on tullut painosta, sitä on lupa jakaa kriitikoille ja kirjabloggareille vasta hieman myöhemmin.
Tämä tarkoittanee sitä, että voin vielä toistaiseksi nauttia tarinastani ilman pelkoa tyrmätyksi tulemisesta. Valmiin kirjan näkeminen pudotti harteiltani suuren kiven: kirja näyttää siltä kuin pitääkin, tekstin fontti on toimiva ja luvut järjestyksessä. Painajaiseni kokonaisten lukujen puuttumisesta, vinksahtaneesta kansikuvasta tai vääristä sivunumeroista eivät toteutuneet. Kaikki näyttäisi olevan hyvin.

Luonteeni tietäen en epäile kuitenkaan hetkeäkään, etteikö tämä olotila olisi ohimenevää. Lähipiirini yksin tietää miten olen stressannut tulevaa ja pelännyt epäonnistumista. Näin jälkikäteen on helppo nauraa ja virnuilla dramaattisille mielialan vaihteluille, joiden kanssa minä ja graafikkoni Karin vuoron perään kamppailimme, mutta epävarmuuskausien aikana eivät ongelmamme kauheasti naurattaneet.
Olemme mekin parivaljakko, kaksi neuroottista perfektionistia! Ei tästä kirjaprojektista ainakaan tunteita ja panikointia jäänyt puuttumaan. Me kaksi todella rutistimme mehut itsestämme kirjan vuoksi. Ystäväni Kaisu (Varhaismummon kotiblogi), joka on sivustaseuraajana päässyt todistamaan niin ylä- kuin alamäkiä Kuuran taipaleella, piirsi erittäin kuvaavan luonnoksen minusta ja Karinista:


Tosiaan enää ei voi kuin nauraa. :D Mutta paljon on vielä edessä ja vaikka  yritän kovettaa itseni vastaanottamaan myös sitä kurjaa palautetta kirjasta, tiedän ensimmäisten piikkien viiltävän syvältä. Mutta sehän kuuluu asiaan, vai mitä? Suuret tunteet kertovat vain, että välitän. Ilman jännittämistä onnistumiset eivät tuntuisi puoliksikaan niin hyvältä kuin ne stressistä vapautumisen myötä tuntuvat. 
Totta kai kokemuksen karttuessa tunnelmat kirjan julkaisemisesta varmasti myös tasaantuvat. Juuri nyt elän jokaisen kirjaprosessin vaiheen ensimmäistä kertaa, kiihdyn nollasta sataan sekunnissa, hypin tasajalkaa iloisia uutisia kuullessani ja menetän yöuneni huonoista. Olen tietoisesti halunnut olla mukana kirjan eri vaiheissa ja saanut kommentoida sellaisiakin tehtäviä, jotka eivät minulle kirjailijana varsinaisesti kuulu. Minulle on  tärkeää tietää, että pystyn vaikuttamaan valintoihin, ja kustantajani on ilokseni hyväksynyt tämän. Tuntuu hyvältä tietää, että ääneni kuullaan. Haluan oppia, haluan ymmärtää ja haluan suunnitella. 

Kuuralle minun ei tarvitse tehdä enää mitään. Hassu ajatus sinänsä, koska kirja on ollut suuri osa vapaa-aikaani kuluneen vuoden aikana. Kustannustoimittajani kehotti minua ottamaan etäisyyttä kirjaan, minkä vuoksi olen keskittynyt Myrskyyn ja tulevien julkkareiden suunnittelemiseen. Kuuran julkkareiden tarkan ajan ja paikan ilmoitan myöhemmin  - tilaisuus on avoin, joten uskallan puhua siitä blogissani. 
Olen innoissani tulevista juhlista, tapahtumapaikasta ja järjestämästäni ohjelmasta, vaikka vielä on paljon organisoitavaa. En ole ennen järjestänyt virallisia juhlia omatoimisesti. Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin, ja olen saanut apua osaavilta tahoilta. 
Silti varmaa on, että tulen näyttämään tältä julkkareita edeltävänä iltana:


Mutta vielä ei ole aika murehtia tulevia tehtäviä! Kaksikymmentä Kuura-kirjaa tuoksuvat olohuoneessa painotuoreelle paperille ja musteelle. On iloittava niistä. Kolmeen kirjoista kirjoitin jo omistustekstit ja kiikutin ne parhaille ystävilleni luettavaksi. Toiset kolme saavat kodin viikonloppuna, kun reissaan Hansin kanssa Lahteen perheeni luo. 
Minulle jää kuitenkin vielä ylväs pino kirjoja, joita huomaan näperöiväni vähintään puolen tunnin välein. Täytyy keksiä niille jokin näkyvä paikka - jokin sellainen, josta eräs teini-ikäinen terrieripoika ei niitä saa hampaisiinsa. 

"Loppu hyvin, kaikki hyvin", tietää Hans. :)


Kirjailijaviikonloppu Mathildedalissa

Kuluva viikko on pitänyt minut kiireisenä. Olen kirjoittanut uutta käsikirjoitustani, Myrskyä, enkä ole raaskinut häiritä hyvää kirjoitusintoa muilla vapaa-ajan kirjoitustehtävillä. Siksi rakennan viikonlopun blogiviestini ja siihen kuuluvan kuvakoosteen vasta nyt. 

(c) Anni Nupponen
Osallistuin siis viime viikonloppuna mielenkiintoiseen kirjailijatapahtumaan, joka järjestettiin Salon Mathildedalin Ruukkitehtailla. Reissuun kutsuttiin kourallinen kirjailijoita, ja ilokseni kustannustoimittajani pyysi minut mukaan. Viikonlopun aikana työstimme kukin omia kirjallisia projektejamme, seurustelimme ja söimme hyvin. Minä haastoin itseni kirjoittamaan Kuuran jatko-osan kaksi ensimmäistä lukua. Alut ovat aina olleet minulle vaikeita, minkä vuoksi en ole saanut tehtyä lukuja aikaisemmin tammikuussa. Mathildedalin hiljaisuus, kauniit tilat ja muiden kirjailijoiden antama vertaistuki auttoivat minua kuitenkin keskittymään ja sain kuin sainkin suunnittelemani luvut kirjoitettua. 

Aivan flowsta en voi vielä puhua, mutta tekstin alkukankeus on nyt selätetty ja olen edennyt käsikirjoituksen kanssa mainiosti viikonlopun jälkeenkin. Myrskyä on kirjoitettu noin 40 liuskaa ja toivon saavani vielä kymmenisen liuskaa kirjoitettua sunnuntaihin mennessä. Tulossa on mielenkiintoisia kohtauksia, jotka haluan päästä "kokemaan".
Toki raakateksti on vielä aivan karmeaa luettavaa, enkä antaisi sitä edes lähimmille koelukijoilleni arvioitavaksi, mutta juuri nyt sallin itseni kirjoittaa alkeellista tekstiä ja laihaa dialogia. Tärkeintä on saada tarinan runko kasaan. 

(c) Anni Nupponen
Mathildedalin ainoana esikoiskirjailijana minulla oli viikonloppuna myös oivallinen tilaisuus esittää  mieltäni askarruttavia kysymyksiä alan ammattilaisilta. Sain hyviä neuvoja muun muassa apurahahakemusten tekoon, julkkareihin, markkinointiin ja esiintymisiin liittyen. Käsitykseni alasta on jälleen kerran laajentunut. Toistaiseksi kihisen innosta, vaikka tiedon lisääntyessä samalla myös "to do"-listani pituus kasvaa kasvamistaan.

Suuret kiitokset mitä mainioimmalle seurueelleni viikonlopusta! Näitä energiaboosteja voisi olla vuodessa enemmänkin.

Kahvilatiloissa kirjoittamista.

Myrskyn alku selätetty!
Kokoustiloissa kirjoittamista.

Upea Mathildedal.

(c) Anni Nupponen
(c) Anni Nupponen