Sisällön tarjoaa Blogger.

Esiintymisestä


Olen aina ollut kova jännittämään esiintymisiä. Isoissa, tuntemattomissa ihmisporukoissa olen se, joka hiljenee ja antaa muiden puhua. Yliopiston praktikumeissa pelkään avata suutani ja toivon, ettei ohjaaja vaadi minua ottamaan kantaa kiivaaseen keskusteluun, jossa kaikilla muilla tuntuu olevan hyvät, vahvat argumentit. Olen viime aikoina miettinyt, mistä kumpuaa epäilykseni omaa ääntäni kohtaan. Olen arka väittelemään ventovieraiden ihmisten kanssa tai vaatimaan puheenvuoroa isommassa ihmisporukassa, vaikka tutussa kaveripiirissä olen varmempi mielipiteistäni ja uskallan käydä rikasta keskustelua, jossa pohditaan, epäillään ja tullaan omiin johtopäätelmiin. Vieraalle yleisölle esiintyessä sen sijaan olen reilusti hermostuneempi ja huomaan stressaantuvani heti, jos minulta pyydetään vastausta kysymykseen, johon en ole etukäteen valmistautunut. En kykene pohtimaan kysymystä rauhassa, kuten ystävien kanssa keskustellessa tekisin. Pahimmassa tapauksessa syntynyt stressi saa vain ajatukseni lukkoon, ja annan ympäripyöreitä vastauksia, jotka ikään kuin käsittelevät kysymystä, mutta eivät kuitenkaan syvenny aiheeseen.

Kuva(c)Kaisu Sandberg
Suurin syy epävarmuudelleni on epäilemättä kokemuksen puute. Kun vuosi sitten astuin ensimmäisiä kertoja lavalle, minulla henki oli kurkussa ja puheeni oli ohutta ja hengästynyttä. Vaikka laskin harteitani ja yritin hengittää syvään, sydämeni kävi ylikierroksilla. Pelkäsin ääneni juuttuvan kurkkuun. Minulle on käynyt niin muutaman kerran, ensimmäistä kertaa Oriveden Opistolla, kun minun piti lukea ääneen tekstiäni, ja toisen kerran Kuuran julkkareissa, kun kustannustoimittajani esitti minulle haastattelun ensimmäisen kysymyksen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että alan puhua liian pinnalta, jolloin sanat takertuvat toisiinsa eikä henki riitä saattamaan lauseita sulavasti loppuun. Jostain syystä pelkään saman tapahtuvan uudelleen, pelkään jännittämisen fyysisiä oireita kehossani jopa enemmän kuin haastattelun sisältöä. Kaiken kaikkiaan: pelkään nolaavani itseni.

Jännittämisen jännittämisestä tulee tietenkin oravanpyörä. Niinpä ennen viime kesän Finnconia googletin netistä paljon artikkeleita esiintymisjännittämisestä ja aloin opetella tapoja rauhoittua ja estää kehon ylikuumeneminen jännittävissä tilanteissa. Jo pelkällä syvällä uloshengittämisellä saa ihmeen paljon aikaiseksi. Toinen konkreettinen tehokeino on hartioitten pyöräyttäminen. Helppoa, mutta se auttaa. Viimeiseksi ja samalla toimivimmaksi keinoksi olen todennut hymyilemisen ja nauramisen. Rehellisen ääneen toteamisen, että hitto nyt muuten jännittää, mikäli ajatus meinaa lähteä karkuun.
Olen yrittänyt opetella ajattelemaan, ettei elämä ole niin vakavaa. Epäonnistuminen on ok, jännittäminen on ok. Ei yleisö ala pyörittelemään silmiä siksi, ettei esikoiskirjailija ole varma miten kaukana mikrofonia on pidettävä tai miettii pitäisiköhän tuosta vesilasista ottaa huikka, tärisevätköhän kädet, jos lasia nostaa, näkeeköhän yleisö, jos kädet tärisevät. Haluan ajatella, että osa yleisöstä voi nähdä itsensä jännittäjän paikalla. Ymmärtää, että tuokin tuossa on vain ihminen, ehkä hän siitä vielä saa varmuutta, ja vaikka ei saisikaan, sekään ei haittaa. Kaikista ei tarvitse tulla karismaattisia ja hyvän tilannekomiikan omaavia tv-persoonia.

Kuva(c)Jenna Kostet
Kuluneen vuoden aikana olen esiintynyt paljon ja puhunut suurillekin yleisöille kirjoittamisesta ja kirjoistani. Yleisössä moni ei varmasti huomaa jännitystäni lainkaan, koska peitän hermostuneisuuden naureskeluun ja muka-rentoon-jutusteluun. Toki lisääntyneet haastattelut ja esitelmät ovat tuoneet myös varmuutta ja vähentäneet jännitystä haastattelun aikana. Nykyään suurin jännittäminen ajoittuu haastattelun alkuun ja etenkin haastatteluaamuun. Odottaminen on piinallista, oli tuleva koitos kuinka pieni tai suuri tahansa. Odotusjännittäminen on mielestäni kuitenkin myös hyvä asia, sillä se kertoo minun välittävän esiintymisestäni ja saa mieleni virkeäksi. Samoin tunne esiintymisen jälkeen on myös sitä kevyempi, mitä enemmän olen ennen haastattelua hermoillut.
Koska aina niistä lopulta selviää. Vielä kertaakaan minun ei ole tarvinnut lähteä kotiin itku kurkussa ja syvässä häpeässä. Päinvastoin, yleensä haastattelun jälkeen olen toivonut pääseväni pian uudelleen vastaavaan tilanteeseen. Epämukavuusalueelle meneminen ja sieltä selviytyminen on itselleen todella palkitsevaa. Tietenkään en suostuisi esiintymään, mikäli en saisi tilaisuuksista muuta kuin vatsanpuruja. Mutta kun vertaan ensimmäisiä esiintymisiäni nykyisiin, huomaan jännittävien tilanteiden tehneen minulle ja itsetunnolleni hyvää. Olen alkanut nauttia haastatteluista enemmän ja koen, että viimeaikaiset puheenvuoroni ovat olleet myös sisällöllisesti rikkaampia. Kehityssuunta tuntuu hyvältä. Tänä vuonna esiintymisiä on tulossa vielä jonkin verran - ehkä kiinnostavimpina Worldcon ja Hel-YA - ja olen innoissani niistä. Toki hieman jännittynyt myös. 

4 kommenttia

  1. Älyttömän hyvä kirjoitus! Itekin jännitän esiintymistä todella paljon ja oonkin aina ihaillut suu auki sujuvasti ja rennosti fiksuja puhuvia kirjailijoita esimerkiksi kirjamessuilla ja muissa kissanristiäisissä. Pelkkä ajatus siitä, että pitäisi vastailla kysymyksiin tai lukea omaa tekstiä ääneen kammottaa. Mutta toisaalta yleisö on aina esiintyjän puolella, eikä tule bongaamaan epäonnistumisia vaan kannustaa jatkamaan, jos jotain suunnitelmaan kuulumatonta tapahtuu :)

    Tsemppiä esiintymisiin! En ite ainaakaan kirjamessuilla huomannut sun jännittämistä yhtään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mukava kuulla, että pystyit samastumaan. ^_^ Tämä on aihe, josta mielestäni on aina mielenkiintoista keskustella. Ainakin itse olen kokenut niin, että jännitystä yritetään peitellä mahdollisimman paljon ja monesti jännittäjä tuntee itsensä myös epäpäteväksi, jos jännittäminen näkyy tutinana ja takelteluna. Vaikka usein asia on juuri niin kuin itse asian totesit, eli yleisö on esiintyjän puolella.

      Kiitos tsempeistä! Ehkä törmätään tulevaisuudessakin näissä merkeissä. :)

      Poista
  2. Mahtava postaus! Itsellä on tässä kevään mittaan ilmennyt jokin megajännitys - aikaisemminkin jännitin, mutta pääsin sen yli aika nopeasti, esimerkiksi ennen ensi-iltaa, mutta ensimmäisen lavalla pyörityn kohtauksen jälkeen sitä ravisteli jo jännityksen jäsenistään ja mentiin kovalla draivilla eteenpäin. Nyt olen kuitenkin alkanut jostain syystä taas jännittää enemmän ja siihen liittyy nimenomaan fyysisiä oireita, erityisesti todella vahva vapina, niin, ettei tavaratkaan pysy käsissä ja sitä kautta äänen tärinä niin, ettei sanoja tahdo saada ulos (ei siinä muuten mitään, mutta se tuo todellakin tuon häpeäntunteen, huomaavatko muut, nolaanko itseni yms). Mukava tietää, etten ole yksin jännityksen kanssa. Ja voisin itsekin kurkkia noita esiintymisjännitykseen liittyviä juttuja.

    Kiitos postauksesta! Näitä on muutenkin mukava aina lukea. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! ^_^ Juuri tämän vuoksi ajattelinkin, että olisi hyvä kirjoittaa avoimesti omista kokemuksista - meitä jännittäjiä on paljon, mutta silti usein kuvittelemme olevamme yksin tunteidemme kanssa. Olen itse todennut kaikenlaisen asiasta keskustelemisen helpottavan tulevia jännityksen laukaisevia tilanteita. Meillä on yliopistossa järjestetty jopa erillisiä esiintymisjännitystä käsitteleviä kursseja, mutta itse en ole ikävä kyllä osallistunut niille. Kaikki tällainen tiedottaminen on kuitenkin todella kannustavaa. Ehkä sinäkin voisit mainita jännityksestä esimerkiksi näytelmäohjaajalle tai jollekin kanssanäyttelijälle ja sitä kautta saada helpotusta jännittävissä tilanteissa?

      Tsemppiä jatkoon! Pääasia on, että stressistä huolimatta yrittää parhaansa - kyllä siitä lavalle nousemisesta tulee lopulta vain helpompaa ja helpompaa. :)

      Poista