Kirjoitusrauha


Minulla on ollut hankaluuksia päästä alkuun Kuuran viimeisen osan, Ruskan, kirjoittamisessa. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, koska isojen projektien aloittaminen on aina ollut minulle työlästä - koski urakka sitten puuduttavaa koulutyötä, tai rakastamani kirjasarjan jatkamista. Kirjoittavat ystäväni ovat yrittäneet antaa minulle neuvoja jumista ylipääsemiseen. Yksi keino saada näppäimistö laulamaan olisi aloittaa romaanin kirjoittaminen keskeltä jostain vetävästä toimintakohtauksesta. Muistan aikoinani kirjoittamista treenatessani käyttäneen moista tekniikkaa ja kirjoittaneeni lähes poikkeuksetta tarinani loppukohtaukset valmiiksi ennen romaanin ykköslukua. Nykyään jokin tällaisessa epäjärjestyksessä häiritsee. Huomaan, että minulle on tärkeää edetä kronologisesti ykkösluvusta eteenpäin. Mietin hetken miksi, ja tulin tulokseen, että se johtuu eläytymisestä. 

Romaanin raakaversiosta on tullut minulle ainoa vaihe romaaniprojektissa, jossa pystyn puhtaasti kokemaan tarinan elämyksenä. Se ei ole vielä lukijoiden, se on vain minun. Olen aiemmin kertonut kuvittelevani tarinani kuvina ja kirjoittaessani katson ikään kuin elokuvaa päässäni. Uskoakseni raakaversio on minulle se kerta, kun katson elokuvan ensimmäistä kertaa alusta loppuun. Ja kukapa haluaisi aloittaa uutta elokuvaa keskeltä? Ei, juonen täytyy edetä järjestyksessä. Toinen oleellinen syy kronologiselle etenemiselle on myös se, että henkilöhahmoni käyttäytyvät usein eri tavalla kuin alkuperäisissä suunnitelmissani olin ajatellut. Tästä johtuen joutuisin todennäköisesti myös kirjoittamaan uusiksi kaikki valmiiksi kirjoitetut kohtaukset. 
Jotain on kuitenkin tehtävä, koska näillä menetelmillä tekstiä ei selvästikään synny. Tiedän olevani nopea kirjoittaja, kunhan vain pääsen alkujumituksestani eroon, mutta ilmeisesti tarvitsisin viereeni aggressiivisen personal trainerin, joka huutaisi korvani juuressa: "Kirjoita! Vielä yksi sivu! Jaksaa, jaksaa! No pain no gain, mothafucka!" Taianomaista inspiraatiota on turha jäädä odottamaan. Into ja imu tarinaan syntyy vasta kohtauksia kirjoittaessa, se on tullut todistettua jälleen kerran.

Kuva(c)Karin Niemi
Ottaakseni itseäni niskasta kiinni, päätin tulla Hollolaan vanhempieni luo viettämään lomani viimeiset viikot. Olen kirjoittanut tässä talossa ensimmäisen kokonaisen käsikirjoitukseni, Bluesin, ja toivon nostalgian toimivan hyvänä innoittajana. Pidän edelleen työkoneenani Macbookiani entisen, hitaan pöytäkoneeni sijaan, mutta vanhan työtuolini ajattelin ottaa kyllä käyttöön. Luova, epäergonominen työasentonikin löytyi sen avulla saman tien: toinen kinttu työpöydällä, toinen koukussa allani. Tutun huoneen, vanhan työpöytäni ja kodin tuoksun lisäksi talon ympärillä on paljon metsää, suota ja järviä, jotka auttavat pään tuulettamisessa silloin, kun epäilys ja työn määrä alkavat kaihertaa mieltä. Helsinki on monella tavalla innostava kaupunki taiteilijaelämälle, mutta liikenne, meteli ja ihmisten paljous kääntävät keskittymiseni helposti suorittamiseen ja käsikirjoituksen valmiiksi saattamiseen sen sijaan, että pääsisin fiilistelemään kunnolla Ruskan tapahtumia ja tunnelmaa. 

Eräs kirjailijakollega kertoi välttävänsä pahimmat pihkatapit siten, ettei ajattele kirjoittamista työnä, vaan harrastuksena. Tarvitaan pieni psykologinen kikka, jossa kuvittelen edelleen tekeväni tätä silloin kuin huvittaa, omaksi ilokseni, kehittymistäni tarkkaillen. Sinänsähän tämä pitää edelleen täysin paikkansa, joten on kumma etten ole viime aikoina suhtautunut kirjoittamiseeni yhtään niin rennosti kuin pitäisi. 
Huomioni on kääntynyt liiaksi tulevaisuuteen ja siihen, mitä kaikkea aion tehdä Ruskan kirjoittamisen jälkeen. Palauttaakseni keskittymisen nykyhetkeen ja nauttiakseni juuri tästä nimenomaisesta kirjoitusprojektista, olen aloittanut joogaamisen. Treenaan Yogaian avulla vinyasaa päivittäin ja ilokseni tämä on jo saanut kierroksilla käynyttä päätäni jäähtymään. Ennen kaikkea yritän palauttaa mieleeni vanhan, Oriveden Opistolla saamani neuvon: Anna työskentelyllesi arvoa. Yritän siis nauttia kirjoittamisesta tässä ja nyt, edetä rauhallisesti ja unohtaa hetkeksi lukijakuntani kokonaan. Vielä ei ole kiire. Minulla on puolitoista vuotta aikaa.

Postauksen yläkuva(c)Kaisu Sandberg

2 kommenttia

  1. Aloittamisessa on kyllä jotain mystisen vaikeaa. Olin kaksi viikkoa poissa koneen äärestä ja minnulta jäi juttuja pahasti kesken. Kotiin palaamisen jälkeen olen lähinnä pyörinyt ympyrää osaamatta kunnolla tarttua mihinkään.

    Aloittamisessa olenkin aikaansaamaton nahjus. Kun saan jotenkin huijattua itseni hommiin, tekstiä kyllä yleensä syntyy ja voi syntyä paljonkin. Tarvitsisi vain kehitellä lisää näitä keinoja itsensä huijaamiseen.

    Hienoa, että sulla keinot ja kirjoituspaikka löytyi. Eiköhän se Ruska ala siitä syntyä ennen kuin huomaatkaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kuulostaa niin tutulta! Kaksi viikkoa tuntuu toki lyhyeltä tauolta, mutta ihmeellisesti siinä ajassa ajatukset kääntyvät pois työnteosta ja tuttua päivärytmiä voi olla vaikea palauttaa. Minä olen todennut tässä parin vuoden aikana sen, että pakko on paras motivaattori. Saan monesti paljon enemmän asioita hoidettua työpäivinä kuin vapaapäivinä. Työpäivinä olen tehokas, yritän saada pari juttua hoidettua aina ennen vuoroa alkamista ja silloin usein myös harmittelen, että voi kun pääsin juuri hyvään työvireeseen ja tekisi mieli jatkaa. Mutta sitten taas vapaapäivänä ajattelen jatkuvasti "aloitan kohta, kyllä tässä vielä ehtii", mikä helposti johtaa siihen, että työn aloittaminen venyy iltaan ja pian huomaan, etten ole saanut päivän aikana mitään tehtyä.

      Olen ottanut itselleni käyttöön tuon "kirjoita edes yksi lause" -tekniikan. Koska tosiaan kuten sanoit, monesti kun saa tehtyä edes sen pienen aloituksen, tekstiä syntyy yleensä paljon enemmänkin. Ja vieläpä yllättävän helposti!

      Kiitokset tsempeistä! ^-^ Ruskassa on jo 20 sivua kirjoitettu.

      Poista